Vuosikatsaus 2013

2013 on ollut minulle kaikkien aikojen vuosi. Olen tehnyt ja kokenut hirveästi asioita, joita en vuosi sitten olisi osannut odottaa tekeväni pitkään aikaan, jos koskaan. Tässä satunnainen listaus tekemisistäni vuoden mittaan:

Tänä vuonna olen
- tutustunut lukuisiin ihaniin ihmisiin
- ostanut 4 kitaraa, basson, keikkapianon ja kitaravahvistimen
- muuttanut kolme kertaa
- soittanut 15 keikkaa, mm. Logomossa, Tavastialla ja Nosturissa, joista kaksi PMMP:n lämppärinä
- käynyt ensimmäistä kertaa elämässäni Espanjassa, eli etelämmässä kuin ikinä ennen
- saanut ajokortin ja sen avulla heti...
- käynyt kaksi kertaa pohjoisemmassa kuin ikinä aiemmin, ensin Oulussa ja sitten Iissä
- kuullut oman biisini Radio Novalta
- lukenut kaikki Sir Arthur Conan Doylen kirjoittamat Sherlock Holmes -tarinat
- nähnyt lepakon kotonani ja pelastanut sen

- saanut työharjoittelupaikan
- miksannut 7 biisiä SMMMY:n levylle
- kirjoittanut toisen SMMMY-levyn
- käynyt leffateatterissa katsomassa kaikki tänä vuonna julkaistut leffat, joissa Benedict Cumberbatch esiintyy
- pelannut GTA V:n läpi
- laulanut Vammassa taas
- perustanut yhden bändin
- kuvannut laulavaa alastonta naista musiikkivideolle - kahdesti!

- ohjannut musiikkivideon, jossa on oikea matkustajalentokone 1940-luvulta
- ollut Hesarin jutun aiheena syntymäpäivänäni
- ottanut kivoja valokuvia mm. Pimeyden ja Suomen Karvapääkuninkaat 1968:n keikoilla
- nähnyt PMMP:n jäähallikeikan
- tavannut Olavi Uusivirran, Mira Luotin ja Paula Vesalan sekä saanut Tuukka Temoselta julkisen facebook-saarnan koulun jättämisestä kesken. Ja nähnyt J. Karjalaisen kitarakaupassa!
- perustanut blogin
- näiden lisäksi tänä vuonna on ollut elämässäni kaksi merkkitapahtumaa, joita en aio tässä kertoa, mutta toinen paljastetaan kyllä pian! (lisäksi olen varmaan unohtanut listata jotain)

Olen myös kuunnellut jonkin verran musiikkia. Tässä listani vuoden parhaista kotimaisista levyistä:
1. Pimeys: Muut on jo menneet
2. J. Karjalainen: Et ole yksin
3. Olavi Uusivirta: 27 suosikkia

Pimeys lämmittelemässä Olavi Uusivirtaa Nosturissa

Vuoden parhaat kotimaiset biisit:
1. Pimeys: Pimeys
2. Olavi Uusivirta: Tiet etäisyyksiin
3. J. Karjalainen: Yksi kerrallaan

Vuoden parhaat keikat Suomessa:
1. Steven Wilson, The Circus
2. Olavi Uusivirta, Nosturi
3. PMMP, Helsingin jäähalli
4. Pimeys, Nosturi
5. Suomen Karvapääkuninkaat 1968, Semifinal



Niin, joku voisi sanoa listoja sangen yksitoikkoisiksi, mutta minä sanoisin ennemmin olleeni tänä vuonna hyvin keskittynyt. Suurin mielenkiinto on ollut oman musiikin tekemisessä koko vuoden, koska levymme on ollut kesken koko sen ajan. Sikäli on ollut suuri saavutus rakastua vuoden aikana edes kolmen bändin/artistin (Pimeys, Olavi Uusivirta, Suomen Karvapääkuninkaat 1968) musiikkiin. Muut listasijoittujat ovat vanhempia tuttavuuksia.

Lopuksi:
kiitos kaikille ystävilleni ja tuttaville, jotka olette tehneet tästä vuodesta näin hienon! Ensi vuonna mennään vielä kovempaa!

Kiireistä ja kitaroista

Siitä on kohta kaksi kuukautta, kun viimeksi bloggasin. Koko ajan on ollut tarkoitus kirjoittaa, mutten ole ehtinyt, koska on tapahtunut asioita. Esimerkiksi tällaisia:

- Sallan ja Miron matka maailman ympäri on kuvannut kaksi musiikkivideota, soittanut viisi keikkaa (mm. PMMP:n lämppärinä Logomossa), siivonnut ja uudelleenjärjestänyt treenikämpän, alkanut treenata toista levyä (joka edellyttää, että soitan nykyään treeneissä ja tulevilla keikoilla myös koskettimia), valinnut kolmannen sinkun ja lähes julkaissut sen (se on jo soinut YleX:llä, vaikka julkaisu on viikon päästä perjantaina)! Kävimme myös studiossa äänittämässä Sallan ja erään tunnetun laulajan lauluosuuksia yhteen levylle tulevaan biisiin.

- Vamma on soittanut yhdet treenit ja comeback-keikan, mikä oli erittäin hauskaa!

- Olen miksannut SMMMY:n levyä, kirjoittanut 6 biisiä (joista yhden sävelsin Aarnin kanssa) tokalle levylle (eli noin puolet levystä), käynyt valokuvailemassa mm. karvapää-Mikon Mehudisco-klubilla sekä Olavi Uusivirran ja Pimeyden Nosturin-keikalla, lupautunut sanoittamaan biisejä erään toisen bändin levylle, selvitellyt sotkuja, muuttanut (kahdesti!!!), tuottanut yhden ystäväbändin EP:n ja miksannut keikan, käynyt työkkärissä ekaa kertaa elämässäni, hommannut työkokeilupaikan, nähnyt kaksi PMMP:n keikkaa (upeita!), saanut vihdoin luettua kaikki Sherlock Holmes -tarinat, kirjoittanut biisin suorassa radiolähetyksessä, hommannut taas Netflixin ja ostanut kitaran. On ollut kiire.

Mutta nyt nuo kaikki on siis käsitelty blogissani, joten voin vapaasti omistaa loput tästä kirjoituksesta sille kitaralle, jonka ostin. Ja muille kitaroilleni. Olen nimittäin huomannut, että monien on vaikea ymmärtää kitaroitani. Tai oikeastaan sitä, että olen tänä vuonna ostanut jo kolme sähkökitaraa, yhden akustisen ja yhden basson. Mutta jokaiselle niistä on syynsä! Jokainen on tärkeä! Oikeasti!

Se on ORANSSI. VOU.

Oranssi Ibanez - rakkautta ensi silmäyksellä (sori, seuraava teksti on aika hysteerinen)
Olimme lokakuussa Tampereella akustisen Lost in Music -keikkamme soundcheckissä, kun kitarastani katkesi kieli. Varakieliä tai varakitaraa ei ollut mukana. Lähdimme siis jäätävässä tuulessa ja raesateessa tarpomaan kohti tuntemaamme paikallista musiikkiliikettä. Noin klo 14.20 saavuimme liikkeen ovelle vain huomataksemme, että kauppa on lauantaisin auki klo 10-14. Kohmeisen googlailun tuloksena löysimme liikkeen, joka olisi auki klo 15 asti, ja lähdimme kiireessä sitä etsimään. Saavuimme Tampereen Musiikkiin varttia vaille. Ostin kielet, Aku jäi testailemaan erästä bassovahvistinta. Odotellessani katselin kitaroita. Yhtäkkiä näin sen. Eeppinen ORANSSI KITARA. En edes tiennyt tykkääväni erityisesti oransseista kitaroista. Mutta tuo oli pakko saada. Juuri sillä hetkellä ei ollut aikaa eikä rahaa, mutta kysyin kuitenkin kitaran hinnan. Vannoin itselleni, että palaisin pian ostamaan sen. (Tässä välissä on syytä huomauttaa, etten ollut edes kokeillut kitaraa.)
Helsinkiin palattuani tutkiskelin nettiä ja löysin kitaran Thomannilta selkeästi Tamperetta halvemmalla. En kuitenkaan uskaltanut tilata testaamatta, joten suunnitelmani oli mennä jonain päivänä Tampereelle tinkimään. Tiesin Levytukun olevan Ibanezin maahantuoja, mutta heidän nettisivuillaan kitaran sanottiin olevan loppu.
Kävin joka päivä Thomannin sivuilla katsomassa, ettei kitara vain ole sieltä loppunut. Sitten satuin käymään soitinkauppakierroksella muuten vaan. JA LEVYTUKUSSA OLIKIN MINUN ORANSSI KITARANI. Soittelin sillä vartin. Siinä ajassa syntyi pari biisi-ideaa puhelimen muistiin.
Seuraavana päivänä menin Sallan ja Katan kanssa oranssia kitaraani ostamaan. Testasin sitä vielä hetken. Jossain vaiheessa vahvistinhyllyn takaa alkoi kuulua hirveää pauketta, kuin joku olisi sörkkinyt kitarapiuhalla ties mitä vahvistimen ollessa päällä. Surin korvieni puolesta ja kuiskimme, että "mikä idiootti siellä oikein touhuaa." Mennessäni kassalle kitaraa ostamaan, tajusimme, että se "idiootti" oli J. Karjalainen, jolle oli sattunut rikkinäinen kitarapiuha hänen testatessaan vahvistimia. J. KARJALAINEN! Se oli selvä merkki. Tämä oli hyvä ostos. (Kuten olikin: kitara on ollut mukana neljän hyvän biisin sävellysprosessissa.)

Asensin tuon kammen IHAN ITSE.

Se kitara, jota Ville multa aina kadehtii
Heinäkuussa Aarni linkkasi mulle listan tuotteista, joita jonkun musaliikkeen konkurssin jäljiltä oli myynnissä valtavilla alennuksilla Vantaan Vahinkotavarakeskuksessa. Listalla oli tyyliin puoleen hintaan se samainen bassovahvistin, jonka Aku haluaisi (tuolloin hän ei ollut sitä vielä testannut, kuten tiedätte, hän testaisi sitä vasta kolme kuukautta myöhemmin Tampereella). Lähdimme Sallan ja Aarnin kanssa asiaa tutkimaan. Tuo vahvistin oli kuitenkin kuulemma mennyt ensimmäisenä, mutta liikkeessä oli paljon muuta kiinnostavaa. Salla ja Aarni katselivat jotain kosmetiikkaa, mutta minun huomioni kiinnittyi alennuksessa oleviin kitaroihin. Ensin meinasin ostaa 70€:n hintaan projektikitaran, mutta sitten huomasin 275€:lla (puoleen hintaan) tämän kiehtovan yksilön, jossa on P-90 -mikit. Minulta olikin puuttunut kitara, jossa on sellaiset. Tarkastin Thomannilta, että siellä hinta olisi ollut 530€! Olisi siis ollut täysin järjetöntä olla ostamatta! Olin tuolloin vielä varoissani kesäkuun teostojen jäljiltä, joten päätös oli nopeasti tehty. Kotona totesin, että päätös oli todella hyvä. Soitin on laadukas ja sillä on aivan omanlaisensa ääni verrattuna muihin kitaroihini. Sävelsin sillä välittömästi SMMMY:n toiselle levylle avausraidan. Myöhemmin asensin kitaraan vielä vibrakammen, jonka ansiosta se kelpaa varakitarakseni keikoille, paremmin kuin Mustang, jonka sitä tarkoitusta varten ostin.
Kitaristimme Ville kadehtii tätä kitaraa aina. Annoin hänelle lohdutukseksi tosi coolin vaaleansinisen kierrepiuhan, jonka myös ostin törkeän halvalla vahinkotavarakeskuksesta, ja jota hän myös kadehti.

On se kyllä vaan niin siisti.

Ralliraita-Mustang (jota Ville ei kadehdi)

Tällä kertaa olin ihan tietoisesti metsästämässä kitaraa ostettavaksi. Elettiin kultaista kesäkuuta 2013. Olin saanut teostoja pääasiassa Älä tartu mun siipiini -kappaleen edellisvuotisesta radiosoitosta ja todennut, että tarvitsen keikoille varakitaran. Siinä piti siis olla vibrakampi ja yksikelaiset mikit, kuten Stratocasterissani, mutten halunnut kuitenkaan välttämättä ostaa toista stratoa (se olisi ollut tylsää).

Menin F-musiikkiin. Huomioni kiinnittivät ihanan vaaleanvihreä Yhdysvalloissa tehty strato (omani on Mexicosta), Squierin (eli Fenderin halpismerkin) Jazzmaster sekä tämä Japanissa valmistettu Mustang. Tämä oli selvästi coolein valinta, Jazzmaster olisi ollut budjettiystävällinen ja Amerikka-Stratocaster taas käytännöllisin, mutta kallein ja tylsin vaihtoehto. Pidin kaikista, mutta vain yhden saatoin hankkia. Valinta oli suhteellisen selvä. Kassalla tyytyväinen myyjä myötäili, että "pitäähän kaikilla yksi Kurt Cobain -kitara olla." Sitä en ollutkaan tullut ajatelleeksi. 

Tämä on kaikista sähkökitarahankinnoistani ainoa, jonka olen huolellisesti liikkeessä testannut. Tiesin siis, että kitara on äänimaailmaltaan (ja säätönappuloiltaan) erittäin omalaatuinen, mutta uskoin voivani sovittaa sen keikkasettiini. Vibrakammen sain kuitenkin vasta kassalla, ja ongelma syntyikin siitä. Fender mainosti, että kitaran Dynamic Vibrato -talla pitää vireen vibrakampea käytettäessä (ainakin paremmin kuin vanhanaikaisissa malleissa), mutta minun kokemukseni kitaran kanssa osoittavat pitkälti jotain ihan muuta. Käytän SMMMY:n musiikissa kampea paljon, joten Mustangin ottaminen keikoille ei ole ollut toistaiseksi mahdollista. En tosin ole ehtinyt säätää soitinta vielä ollenkaan tai edes vaihtaa tehdaskieliä uusiin. Sarjanumeron perusteella kitara on seissyt varastoissa tai liikkeessä kymmenen vuotta, joten ongelma luultavasti johtuu myös kielistä. Studiohommissa ja säveltämisessä Mustang on kuitenkin ollut jo nyt mahtavan inspiroiva härveli. Taidanpa tässä joku päivä laittaa sen kuntoon!

Martin (kitara, jota Olavi Uusivirtakin kadehti!)
Martin oli järkihankinta. Pakkohankinta. Mulla ei ollut oikeen koskaan ollut mitään vähänkään hyvää akustista, vaikka akustinen kitara on ollut aika tärkeä osa lähes kaikkien projektieni musiikkia. SMMMY:n levyn äänityksissä oli törmätty jo muutamaan kertaan ongelmiin aiemman akustiseni hienovireessä (Älä tartu mun siipiini -biisin intron ja ensimmäisen säkeistön akustinen äänitettiin siksi Sampo Haapaniemen studiolla hänen kitarallaan). Vielä suurempia ongelmia oli kuitenkin kitarani sisäisessä mikissä. Milloin mikäkin kieli jäi kuulumatta, ja ääni oli muutenkin pistävä ja ikävä. Kitaraa ei siis voinut käyttää keikoilla. Jossain vaiheessa sitten totesin että okei, ostan kitaran. Kävin Kitarapajalla testaamassa Martineita ja muualla muita. Ihastuin yhteen malliin (ja sen hintaan), ja ostin sen sitten DLX:stä vähän halvemmalla (sori Kitarapaja!)
En muista kirjoittaneeni yhtäkään biisiä tällä kitaralla, mutta sentään tälle on sattunut yksi hauska juttu: Reikäreuna-elokuvafestivaaleilla meidän jälkeen soittanut Olavi Uusivirta katkaisi kitarastaan heti keikan alkumetreillä kielen, eikä ollut varautunut varakitaralla (ja varakieliäkin oli sopivasti vain kaikkia muita paitsi katkennutta), joten tökkäsin hänelle oman kitarani. Yhden biisin sillä soitettuaan hän ihasteli kitaran sointia ja totesi, että hänenkin pitää varmaan hommata Martin. (Todellisuudessa hänen kannattaisi varmasti hommata parempi mikki Gibsoniinsa, joka on oikeasti todella hyvä kitara.)

Se on vaan ihana.

Fender Deluxe Player Strat (kitara, jolla ei ole nimeä)

Olin täyttämässä 18. Olin soittanut vähän yli 5 vuotta kitaraa. Alkoi tuntua, että ehkä olisi aika hommata vihdoin joku oikeasti ihan kunnollinen sähkökitara. Mietin Telecasterin ja Stratocasterin väliltä. Kävin testailemassa kumpiakin Helsingin musiikkiliikkeissä, mutta kaikki budjetin sisällä (alle 800€) tuntuivat paskoilta. Oli huonosti hiottuja nauhoja, liikaa kohisevia mikkejä tai sitten ne oli vaan mitättömän näköisiä. Thomannilta sitten bongasin Straton, joka näytti mielestäni oikeasti hienolta. Se oli aivan budjetin ylärajalla, kallein mitä Mexicossa tehdään. Päätin sitten vain luottaa siihen, että se olisi hyvä. Lopulta se saapui, ja olihan se hieno. Olimme juuri päässeet Vamman kanssa ensimmäistä kertaa Äänen ja Vimman aluekarsinnoista eteenpäin. Päätin tietty soittaa semifinaalin uudella kitarallani. Se oli virhe. Kitara ei pysynyt vireessä, eikä "viritettynäkään" soinut ylemmiltä nauhoilta vireessä. Se oli myös paljon hiljaisempi kuin edellinen kitarani, enkä ollut vielä tottunut tekemään vahvistimen säätöjä sen mukaan, joten säröt jäivät hyvin miedoiksi. Tästä johtuen minun soittomeininkini jäi hyvin vaisuksi. Aluekarsinnoissa meidän energiastamme syvästi vaikuttunut tuomari Wallu Valpio ei tällä kertaa ollut vakuuttunut. Toinen tuomariston jäsen, nykyinen levy-yhtiöpomoni Kari Hynninen, ei edes muista minua tai bändiäni tuolta keikalta. Se kertoo jotain.

Emme tietenkään päässeet finaaliin. Syytin uutta kitaraani, ja sitä että olin päättänyt soittaa sillä. Olin hyvin pettynyt.

Todellisuudessahan kitarassa ei ollut mitään vikaa. Olin vain kokematon, enkä ollut tehnyt tarvittavia säätöjä. Myöhemmin sitten tajusin säätää hienovirettä, mikkien ja kielten korkeutta sekä vibrakammen jousia. Enkä ole yli kahteen vuoteen esiintynyt julkisesti millään muulla sähkökitaralla...

Nykyteknologia on ihmeellistä.

VARIAX

... paitsi yhden biisin verran. SMMMY:n ekalla klubikeikalla Virgin Oilissa helmikuussa soitimme tulkintamme Apulannan kappaleesta Hippo. Alkuperäisessä on mielettömän siisti 7-kielisellä kitaralla soitettu raskas riffi, jonka halusimme pitää mukana, vaikka koko muun biisin sovitimme folk-henkiseksi, kellopeleineen ja akustisine kitaroineen. Minulla ei ole 7-kielistä kitaraa, mutta tämä digitaaliteknologian ihmetuotos mahdollistaa paitsi erilaisten kitaroiden mallintamisen, myös kielten keinotekoisen virittämisen. Tämä toimii niin, että kitara on oikeasti normaalissa vireessä, mutta vahvistimeen lähtevässä signaalissa jokaisen kielen signaali on erikseen viritetty halutun verran alas tai ylös. Tässä tapauksessa ALAS. 

Aiemmin (kesästä 2009 kevääseen 2011) tämä kitara oli toiminut pääkitaranani. Vamman musiikkiin periaatteessa sopi todella hyvin, että eri biiseissä sama kitara voi kuulostaa aivan erilaiselta. En loppujen lopuksi kuitenkaan hyödyntänyt noita ominaisuuksia livenä paljoakaan, mutta äänitellessä niistä oli iloa. 

Ostin tämän jostain musakaupasta Lahdessa äkillisen impulssin johdosta. Olin tyytyväinen. SMMMY:n levyllä en ole muistaakseni käyttänyt tätä kertaakaan, mutta olen kyllä vielä kuluneena kesänäkin päässyt riemastuttamaan ihmisiä sähkökitaralla, joka osaa kuulostaa banjolta.  

PS. Siitä nykyteknologiasta: sain tämän kovin halvalla, koska tämä on ensimmäinen Variax-malli, 2000-luvun alkupuoliskolta. Ei siis ostettaessakaan mitään tuoreinta innovaatiota. 

Aww.

Aarnin vanha Les Paul

Aarnihan halusi alun perin olla kitaristi. Aarni on myös aina ollut enemmän rahamiehiä kuin minä. Syksyllä 2007 se johti siihen, että ollessaan jo luopumassa kitaransoitosta, Aarni keksi haluavansa Les Paulin, koska ne olivat niin kivoja. Ja hänellähän oli varaa sellaiseen. Tai noh, Gibsonin omistaman Epiphonen valmistamaan halvempaan malliin ainakin. Sellainen käytiin sitten ostamassa DLX:stä, joka tuolloin sijaitsi Malmilla (me taas vielä silloin emme, mutta ehkä se oli enne). Melko pian Aarni kuitenkin kyllästyi kitaraansa, ja tahtoi myydä sen pois. Minä taas olin pahasti sähkökitaran tarpeessa, sillä minulle puolitoista vuotta aiemmin ensimmäiseksi kitaraksi ostettu musta Yamaha (josta minulla ei ole nyt tuoretta kuvaa, koska se on ikilainassa ystävälläni Valtterilla) oli osoittautunut melko romuksi. Kiltit vanhempamme ruokkivat kaksi kärpästä yhdellä kertaa ostamalla kitaran Aarnilta minulle joululahjaksi. Minä olin ikionnellinen ja Aarni oli taas rahamies. Vietin koko joululoman kylmässä navetassa äänittelemässä uuden kitarani kanssa. Olen oikeastaan vieläkin ihan tyytyväinen tähän kitaraan. Tai olisin, jos se ei olisi vähän rikki. Peruskouluvuosieni viimeisessä kevätjuhlassa lainasin kitaraa jollekin nuoremmalle, joka esiintyi jossain musiikkiesityksessä, kun hän niin kovasti pyyteli ja kitara nyt oli joka tapauksessa siinä, kun minullakin oli esitys. Se oli virhe. Kersa kaatoi sen. Kovaa. Potikannupin halkeamisen lisäksi jotain sisällä meni rikki. Soundi oli siitä lähtien, noh, rikkonainen. Vein kitaran huoltoonkin, ja ongelma katosi joksikin aikaa, palatakseen vain uudestaan, välillä niin, ettei kitarasta lähde oikein mitään ääntä. Joskus vielä huollatan sen perin pohjin. Samalla vaihdan varmaan mikit, nykyiset ovat hieman tunkkaiset. Eiköhän tästäkin ihan kelpo peli tule.

Joo, vähän ruma viritys.

Walden

Hommasin keväällä 2010 tällaisen, koska halusin voida soittaa keikoillakin akustista, eikä aiemmassa akustisessani ollut sisäistä mikkiä. Tämän piti myös olla "vähän parempi" akustinen muutenkin. Sitä se myös oli. Se oli vähän parempi, kuin ensimmäinen (150€ maksanut) akustinen kitarani. Tämä maksoi 350€. Ehkä olisi saman tien voinut sijoittaa pari sataa euroa lisää, olisi saanut vaikka tuon Martinin jonka sitten 3 vuotta myöhemmin hommasin kuitenkin. Kyllä tällä kuitenkin pärjäsi, kunnes sisäinen mikki alkoi temppuilla oikein kunnolla. Siksi hommasin kesällä 2012 kitaraan erillisen magneettimikin, varsinkin kun SMMMY:llä oli tulossa ensimmäinen keikka, akustinen lämppärisetti Iitin kyläjuhlilla ennen Apulantaa. En ollut varma, haluanko poistaa kitaran alkuperäistä mikkiä, joten kehitin "väliaikaisen" viritelmän (kuvassa) jolla vedin mikin piuhat kitaran ulkokuorta pitkin. Tuloksena oli hirveää pauketta tuon lämppärikeikan encoren aikana. Muuten kyllä uusi mikki kuulosti hyvältä. 

Tällä kitaralla on sävelletty Älä tartu mun siipiini, Joo hei taas, Eksyksissä, muutama Vamman biisi sekä paljon minun soolotuotantoa. 

Sopii myös seinäkoristeeksi.

Musta Ibanez - se, josta kaikki alkoi

Minähän aloitin kitaransoiton sähkökitaralla, koska halusin olla sähkökitaristi. Olin kuunnellut Dire Straitsia, Eppu Normaalia ja Queeniä ja olin niin varma kuin vain 12-vuotias voi olla, että akustiset on ihan turhia. Musiikillinen maailmani alkoi kuitenkin soittoharrastuksen myötä avartua ja jo vähän yli vuoden päästä (alettuani siinä välissä soittamaan myös pianoa) havahduin Tampereen legendaarisimmassa soitinliikkeessä, Ahosen Musiikissa, että kyllä akustinenkin voisi olla aika kiva, varsinkin tuollainen musta Ibanez, kun se on niin halpakin. Niinpä palasin ensimmäistä (vaan en viimeistä) kertaa vieraasta kaupungista spontaanin ostoksen kanssa (vuonna 2009 toin Kouvolasta nykyisinkin keikkakäytössä olevan multiefektini, Pariisista huuliharpun ja Lahdesta Variaxin, viime vuonna ostin Tukholmasta ukulelen). 

Pian huomasin soittelevani kotona lähinnä akustista, ja kirjoittavani aivan uudenlaisia biisejä. Mielestäni tämän kitaran hankinta lähetti minut biisintekijänä sille reitille, jota edelleen kuljen.

Tällä kitaralla sävelsin hyvin suuren osan Vamman tuotannosta (mm. Huuhdo, sekä about kaikki "vanhat hyvät biisit") ja aika lailla koko Hyvä sydän -albumin. Voin vain kuvitella siis, mitä Tuomas Ikonen tästä kitarasta maksaisi! (Sori, ei oo myytävänä.)

Tää ei taida olla enää kitara?

Bonus: Beatles-basso!
Olin aina halunnut basson. Ja olin aina halunnut Beatles-basson. Harva sitä tietää tai muistaa, mutta minähän olin Sallan, Aarnin, Akun ja minun ensimmäisessä bändissä The Piddock Supergroupissa (vuonna 2010) basisti. Minulla ei kuitenkaan ollut tuolloin varaa bassoon, joten kiltti Oke-enoni (joka oli Eurooppa 3 -yhtyeen alkuperäinen basisti) lainasi minulle sellaisen. Hänhän lainasi minulle myös sähkökitaran, ennen kuin sain hankittua ensimmäisen omani. Sekin oli legendaarinen, mutta valitettavasti siitä en löydä kuvaa tähän hätään, kun olen sen jo (muutaman vuoden lainan jälkeen) palauttanut. Hän myös osti (käsittääkseni minun kitaransoittoharrastustani varten) pikkuisen Micro Cube -vahvistimen, jonka sain lainaan syksyllä 2005 (ja joka on hallussani yhä).
Niin, takaisin asiaan. Olisin siis tarvinnut omaa bassoa jo kauan sitten toimiessani basistin tehtävissä, sekä myöhemminkin kaikenlaisiin projekteihin, mutta olen lainannut enoni bassoa hävettävän kauan (sekin on meidän treeniksellä vieläkin, mutta laina on tavallaan siirtynyt Akulle [jolle Oke on siis setä], joka käyttää sitä varabassonaan keikoilla, koska ei "osaa soittaa" minun Beatles-bassoani). Viime kesänä sitten sain tietää, että Orimattilasta saisi käytetyn Beatles-basson todella mukavaan hintaan. Minulla oli vielä teostoja jäljellä ja juuri saatu ajokortti taskussa, joten säntäsin matkaan uskollisten soitinostokumppaneideni Sallan ja Katan kanssa.
Ja tämäkin on ihan mahtava soitin! Olen jopa säveltänyt tällä! Ja varsinkin kehitellyt bassolinjoja Akun sormien menoksi SMMMY:n tokalle levylle (ei sillä että ne olisivat liikaa, hän muuttaa ne aina kuitenkin itse niin vaikeiksi, etten ikinä osaisi soittaa niitä). Eilen bassottelin varmaan tunnin Aarnin rumputreeniseurana sillä seurauksella, että nyt oikean käden sormissani on massiiviset rakot.

Sitten on tietty myös Lucky Seven, joka on peräisin 1960-luvulta. Se ei ole missään nimessä käyttökelpoinen soittimena, mutta se on päässyt esiintymään jo neljällä musiikkivideolla, mm. Tarinoita, Eksyksissä ja ehkä kaikkein tärkeimpänä Se lentävä mies, jonka takia Salla halusi tutustua minuun. 

PS. Näiden lisäksi mulla on Stagg 12-kielinen elektroakustinen. Ostakaa pois! Mä en tykkääkään 12-kielisistä.

Kaikki urani bändit

Tässä on kronologinen listaus ja tietoa kaikista bändeistäni/sooloprojekteistani, jotka ovat joskus treenanneet ja/tai äänittäneet jotakin. 
SMMMY:stä on muita selvästi pidempi ja tarkempi teksti, mutta se on mielestäni ansaittu. 

Vamma Älä anna periksi järjelle -albumin julkaisukeikalla 4.11.2011.

Vamma (2005-2008, 2008-2012, määrittelemättömällä tauolla)
Ensimmäinen (ja pitkään tärkein) bändini oli se, jossa (ja jonka takia) opettelin soittamaan, laulamaan ja tekemään biisejä. Yhtye kävi läpi lukuisia kokoonpanoja ja jopa lopetti kerran, vaikka jatkamispäätös syntyikin "viimeisen keikan" jatkoilla. Bändissä ovat pysyneet käytännössä koko sen olemassaoloajan minun lisäkseni veljeni Aarni (ensin kitaran varressa, sitten lyhyesti basistina ja lopulta tietenkin rumpalina) ja serkkuni Aku (ensin kitaristina, sitten basistina ja sitten taas kitaristina). Nykyisessä kokoonpanossa soittaa bassoa Sebastian Dumitrescu, joka tekee uraa nykyklassisen musiikin säveltäjänä. 
Vamma on nyt toistaiseksi tauolla, koska haluan tehdä ainakin SMMMY:n ensimmäisen levyn rauhassa ilman ajankäyttökonflikteja bändien välillä.
Vammasta kirjoitan tarkemman historiikin lähiaikoina.

Ak-Mir (2005-2006)
Ak-Mir oli minun ja Akun yhteisprojekti, joka jatkoi hetken ensimmäisten musakokeilujemme henkeä ja myöhemmin äänitti kaksi biisiä, jotka erosivat Vamman sen aikakauden musiikista vain siltä osin, että kirjoitimme ne Akun kanssa yhdessä ja sanat olivat leikkimielisiä. Projekti kuihtuikin siihen.

Diapams (2006)
Ironisen osuvasti nimetty "hevibändi" värväsi minut kitaristiksi välitunnilla kuudennen luokan lopussa. Kävin yksissä treeneissä. Tyyliin seuraavana päivänä minulle kerrottiin bändin hajoavan...

The Distortion (2006)
...koska bändin muut jäsenet halusivat yhtyeen perustaneesta alkuperäisestä kitaristista eroon ja pitivät kivuttomimpana tapana uuden yhtyeen perustamista. Uusi yhtye nimettiin ilmeisesti ainoan efektipedaalini mukaan. Olin mukana jonkin aikaa kaverini kanssa pitämässä hauskaa, mistä syntyi konflikti, koska pari muuta jäsentä oli hommassa täysin vakavissaan. Hylkäsimme bändin. Se vaihtoi nimeä, mutta kaiketi kitui pian kuoliaaksi.

Firerock Brothers (2006-2007)
Teimme Aarnin kanssa yhdessä muutamia biisejä, jotka kuulostivat erilaiselta kuin Vamma (mielestämme muistaakseni popimmalta), joten ne saivat ympärilleen uuden yhtyeen. Se ei kuitenkaan lopulta ollut niin erilainen, että olisimme jaksaneet pitää sitä yllä. 

Metal Prayer (2007)
Opiskelin vuoden ajan pianonsoittoa Pop&Jazz-konservatoriossa. Minua pyydettiin mukaan oppilasbändiin kosketinsoittajaksi. Ajattelin sen olevan hyvää treeniä, joten lähdin mukaan. Soitimme koko syksyn vain kahta cover-biisiä (Born to Be Wild ja Living on a Prayer), sillä nekin osoittautuivat bändille haastavaksi tehtäväksi. Esiinnyimme yhdessä konservatorion konsertissa, minkä jälkeen lähdin bändistä. 

Aarni & House the Band (2007- )
Aarnin sooloprojekti on tehnyt kummallisen eeppistä musiikkia läpi historiansa. Bändin kaikki tekstit ovat Aarnin kirjoittamia, sävellykset ovat välillä hänen, välillä minun. Yhtyeen parhaat julkaistut biisit ovat Aarnin säveltämiä instrumentaaleja (esim. Haudankaivaja ja Banaanikärpänen), mutta viime kesänä äänitettiin lähes valmiiksi uusi täyspitkä levy, jolla (Aarnin ohjeiden mukaan) säveltämieni biisien tyylilaji vaihtelee tarttuvasta popista progressiiviseen sankarimetalliin ja räppiin.

Vaaleanpunainen Kastelukannu

Vaaleanpunainen Kastelukannu (2007-2009, 2011)
Olimme Aarnin ja Valtsun (ystäväni joka soitti Vammassa 2006-2009) kanssa mökillä, kun keksimme perustaa uuden trion, joka soittaisi ihan omanlaistaan musiikkia. Äänitimme livenä navettastudiossa Tohveli-EP:n, jolla oli pari sillä reissulla kirjoittamaani kappaletta, yksi Aarnin biisi, yksi täysin improvisoitu biisi sekä pari coveria. VPPK soitti yhden keikan Äänen ja Vimman karsinnoissa 2009 ja sai kovasti kehuja. Toisen EP:n yhtyeelle teimme Akun kanssa kesällä 2011, mutta poistimme sen myöhemmin netistä, koska sille tehdyt biisit olivat niin hyviä, että ne otettiin Vammalle. 

Miro Palokallio (2007- )
Syksyyn 2007 asti kaikki minun itsekseni kirjoittamat biisit olivat automaattisesti Vamman biisejä. Vamman alkaessa vihdoin oikeasti treenaamaan ja soittamaan keikkoja huomasin, ettei kaikki materiaalini sopinut yhtyeelle, ollut toteutettavissa tyydyttävästi sen senhetkisillä resursseilla tai sitten ylipäätään kiinnostanut yhtyeen jäseniä. Niinpä tein siitä lähtien osan biiseistä vain itselleni. Tein jopa demonauhan keväällä 2008 ja lähetin sen muutamaan yhtiöön. Vastausten puutteessa aloin tehdä Vamman ensimmäistä omakustannelevyä. Sen valmistuttua (helmikuussa 2009) palasin omiin biiseihini ja ryhdyin tekemään niistä levyä, ja kuin rohkaisuna yllättäen kahdesta yhtiöstä tuli kehuvat, joskin kieltävät vastaukset demooni. Äänitin Hyvä sydän -albumin huhti-toukokuussa, painatin sitä 50 kappaletta ja jaoin niitä ystävilleni. Syksyllä aloin tehdä uutta levyä, mutten saanut sitä koskaan valmiiksi. Julkaisin kyllä pari EP:tä, joista merkittävimpänä Se lentävä mies EP, jonka nimikappaleella oli suuri rooli minun ja Sallan tutustumisessa. Lopulta keväällä 2012 ilmestyneellä Ei enää kauan-albumilla oli vain yksi alun perin toiselle levylleni kirjoitetuista biiseistä, eli tavallaan skippasin suoraan kolmanteen. Kesän 2012 jälkeen en ole säveltänyt omalle nimelleni mitään, yhtä lyhytelokuvasoundtrack-biisiä lukuunottamatta, mutta olen äänittänyt ja julkaissut Vamman ja minun toisilta levyiltä pois jääneitä biisejä. 

Savage Love (2007-2008)
Eräs rumpali silloiselta yläasteeltani pyysi minua ja ystävääni Marlonia soittamaan kitaraa popbändiinsä, jossa ei ollut sillä hetkellä muita kuin hän. Musiikkiakaan ei ollut valmiina, joten minä tein pari (rumpalin käskystä englanninkielistä) biisiä ja pyysin minun ja Marlonin vanhaa luokkatoveria laulamaan. Tytöllä oli hyvä ääni, mutta sanat eivät pysyneet päässä. Rumpalilla oli kyllä soittotaitoa, mutta egoa suhteettoman paljon enemmän. Bändi ei mielestäni oikein toiminut ja aloimme Marlonin kanssa vältellä treenejä. Muutaman kuukauden päästä meidät pyydettiin kokeilemaan uudestaan. Bändiin oli värvätty vielä yksi kitaristi. Basistia ei ollut vieläkään, eikä minun biisejäni enää soitettu (luultavasti siksi, ettei uusi kitaristi niitä osannut). Bändillä oli pari omaa uutta biisiä, joista he olivat erittäin varmoja, mutta meitä ne eivät vakuuttaneet. Emme tulleet toiste. Rumpali on siitä asti kantanut minulle kaunaa.

Sikapahkala (2008- )
Sikapahkala syntyi, kun jäin kipeänä koulusta kotiin ja kirjoitin kummallisen biisin. Siitä lähtien lähes joka kerta, kun jäin kotiin koulupäivänä, kirjoitin uuden biisin. Sääntönä oli, ettei mitään ideoita saanut hylätä, vaan kaikki tuli ottaa biisiin mukaan. Ja kaikki näin syntyneet biisit piti ottaa mukaan. Myöhemmin tein yhtyeelle biisejä myös terveenä, mutta säännöt ovat pysyneet samoina (yhtä rikkomusta laskematta, mutta siitä kerron alempana). Olen saanut Sikapahkalana valmiiksi vain yhden julkaisun (I, keväältä 2012), mutta yhtye on minulle yksi rakkaimpiani. 

Happy Pattern (2008-2009)
Happy Pattern oli alkuun pelkästään Sikapahkalan englanninkielinen vastine, mutta muuttui elektroniseksi indiepopiksi. Bändissä oli neljä keksittyä jäsentä, mutta tein musiikin yksin. Yhtye kävi tarpeettomaksi, kun Unhappy Free Orc siirtyi elektroniseen suuntaan, mutta bändin kappale Fly a Kite tuli myöhemmin The Piddock Supergroupin käyttöön.

Taide tänään (2008-2009?)
Hyllystä löytyneen kirjan mukaan nimensä saanut bändi oli alkuun Akun ja minun kitaraefektipelleilyprojekti, mutta äänitimme myös latinankielisen version Led Zeppelinin Immigrant Songista. Projektia ei ole varsinaisesti hyllytetty, mutta emme ole tehneet mitään sen parissa vuosiin.

Unhappy Free Orc vuonna 2009.

Unhappy Free Orc (2009- )
Unhappy Free Orc perustettiin kesäkuussa 2009 mökkireissulla, jolla oli mukana Aarni, Marlon, Valtsu ja ei-musikaalinen ystäväni Kimi. Olimme Marlonin kanssa erityisen innostuneita The Mars Voltasta tuolloin, joten päätimme että me kaksi olemme Unhappy Free Orc, ja kaikki soittajat yhdessä ovat The Unhappy Free Orc Group. Päätös toimi sikälikin, että me kaksi olimme tästä alkuun täysin improvisoitua musiikkia (Porcupine Treen Metanoian inspiroimana) soittavasta yhtyeestä eniten tohkeissamme. Ensimmäiset kaksi levyä (jotka julkaistiin kuukauden päässä toisistaan) äänitettiin tällä tapaa, mutta kolmannen teimme kahdestaan Marlonin kanssa. Suunta oli muuttunut elektronisemmaksi ja vähemmän improvisoiduksi. Mukaan tuli myös lauluosuuksia (alkuun äänenmuuntimien läpi laulettuja). Päätimme julkaista uuden levyn joka kuukausi, mutta neljäs levy myöhästyi kuukauden, viides jo melkein vuoden ja kuudetta ei ole julkaistu, vaikka se on kirjoitettu ja pitkälti äänitetty. Biisikeskeisemmän suunnan myötä Marlonin osuudet bändissä vähenivät ja UFO:sta tuli enemmän minun sooloprojektini. Kuudennelle (paljon aiempia kunnianhimoisemmalle ja popimmalle) levylle Salla on laulanut lauluosuuksia ja Aarni on tehnyt paluun yhtyeen rumpalina. 

The Piddock Supergroup keikalla vuonna 2010.

The Piddock Supergroup (2010)
Sallan (laulu & kantele), Akun (kitara), Aarnin (rummut) ja minun (basso & koskettimet) ensimmäinen yhteinen yhtye perustettiin melkein heti tutustuttuamme Sallaan. Yhtye teki englanninkielistä poprockia. Maailmanvalloitus oli mielessä. Minulta oli treeneissä (ja yhdellä ainoalla keikalla) mukana jo aiemmin mainittu Fly a Kite, sekä yksi alun perin Unhappy Free Orcille tehty (ja myöhemmin palannut) biisi. Lisäksi soitimme yhtä Akun tekemää biisiä ja muutamaa Sallan kappaletta. 
Mukana oli meidän neljän ydinporukan lisäksi kitaristina ensin yksi uusi kasvo, joka ei sitten ollutkaan hyvä, ja sen jälkeen Marlon. 
Olin juuri yhtyeen perustamisen jälkeen hyvin pitkiä ajanjaksoja sairaana ja poissa treeneistä, jolloin muiden oli välillä hankala löytää motivaatiota treenaamiseen. Jossain vaiheessa emme vain palanneet treenaamaan tervehtymiseni jälkeen, ja huomasimme bändin loppuneen. 

Sallan ja Miron matka maailman ympäri Espanjassa.

Sallan ja Miron matka maailman ympäri (2011- )
Muutama kuukausi ehti vierähtää ilman yhteistä bändiä Sallan kanssa. Pyysin häntä laulamaan muutaman biisin Unhappy Free Orcin levylle, ja hän suostui, mutta äänityksiä ei saatu aikaiseksi (paitsi vuoden myöhemmin). Jotain suurempaa piti keksiä. Yhtenä iltana Salla oli käymässä meillä, ja kuuntelimme Reginan Puutarhatrilogia-albumia, johon Salla oli hiljattain tutustuttanut minut. Totesin, että olisi kiva perustaa joku bändi, joka tekisi sellaista vähän outoa suomenkielistä poppia. Salla innostui ajatuksesta ja pohdimme sitä tarkemmin, kun saatoin hänet kotiin. Olimme yhtä mieltä, että tällä kertaa mukaan ei otettaisi muita ihmisiä sotkemaan hommaa ja olemaan epämotivoituneita.
Samoihin aikoihin kirjoitin koulusta lintsatessani Sikapahkala-menetelmällä (= kaikki ideat käytettävä, ihan sama millainen lopputulos) ensimmäistä kertaa biisin, joka ei mielestäni sopinut Sikapahkalalle. Outo se oli, mutta silti liian pop. Sitten kuulin Nordean Biisikisasta, ja totesin että pistän biisin sinne. Oletin menestyksen olevan taatumpi, jos Salla laulaa kappaleen, jolloin tajusin biisin olevan juuri sopiva uudelle yhtyeellemme! Salla lauloi biisin ja pistimme sen kisaan, artistinimenämme Salla ja Miro, koska yhtyeellä ei vielä ollut nimeä. Se pärjäsi oikein hyvin (tuomaristolta kunniamaininta, yleisöäänestyksessä toinen sija). The Piddock Supergroupin nimen keksimiseen olimme käyttäneet apuna sanakirjaa. Tällä kertaa rämpytimme Wikipedian "satunnainen artikkeli" -painiketta löytääksemme sopivan nimen. Kivoja ehdokkaita löytyi, mutta mikään ei tuntunut omalta. 
Sitten keksin Sallan ja Miron matka maailman ympärin, mutten meinannut kehdata ehdottaa sitä Sallalle. 
Kesän 2011 aikana tein pari biisi-ideaa lisää bändille. Ne olivat enemmän sitä outoa Regina-tyyppistä suuntaa, eivätkä sitten tuntuneetkaan sopivan meille. Syksyllä Salla alkoi käydä jo vähän kärsimättömäksi, varsinkin hylätessäni hänen ideoitaan, vaikkei minulla omia ollut.
Vuoden lopulla kirjoitin yhtä lupaavaa biisiä, mutta en löytänyt siihen tarpeeksi tarttuvaa kertosäettä, ja sanatkin olivat jatkoa erääseen Vamman biisiin. Idea jäi odottamaan.
Kävimme Sallan kanssa mökilläkin etsimässä biisinkirjoitusinspiraatiota, mutta sieltä jäi käteen vain yksi pianoriffi ja laulumelodia sen päälle. 
Sitten eräänä päivänä olin jumissa jonkun oudon synajutun kanssa, kun yhtäkkiä keksin kaivaa keskeneräisen Vamma-biisin esiin. Otin siitä laulumelodian ja osan sanoista, jätin viittaukset aiempiin biiseihin pois, ja toin ne uuteen biisiin. Välittömästi sain idean myös kertsiin. Äänitin biisistä demon ja lähetin Sallalle, joka piti kappaleesta. Hanojen auettua kaivoin mökillä syntyneen pianoriffin esiin ja rakensin sen ympärille herkän, mutta iskevän kappaleen. Näin syntyivät Leikitään ja Ääriviivat. Sitten kirjoitin Sikapahkala-menetelmällä folk-henkisen kappaleen, jonka Salla yllätyksekseni halusi bändillemme. Joo hei taasin valmistuttua meillä alkoi jo olla sopivasti EP:n verran biisejä, mutta halusimme vielä yhden lisää. Demosin kappaleen nimeltä Kultainen noutaja, josta tuli Sallan muutosvaatimusten jälkeen Eksyksissä. EP oli valmis! Julkaisimme sen ilmaisena nettilatauksena ja rajoitettuna CD-painoksena, joka myytiin lähes heti loppuun, sekä teimme kaikille biiseille videot. Noin viikko julkaisun jälkeen muistin, että EP:n tekemisen tarkoituksena oli ollut pitkälti myös levytyssopimuksen hankkiminen, joten pistin sähköpostia muistaakseni seitsemään yhtiöön. Viiden päivän päästä Suomen Musiikin (tuolloin myös Universalin) Kari Hynninen vastasi. Loppu on historiaa. 
EP:n biiseistä ensimmäiselle levyllemme tulee neljä. Lopuista 7 on kirjoitettu heti EP:n julkaisun jälkeen kesällä 2012, koska ensimmäisellä tapaamisellamme Kari käski minun kirjoittaa mahdollisimman paljon biisejä ennen kuin Älä tartu mun siipiini julkaistaan sinkkuna (minkä piti tapahtua alun perin jo loppukesästä 2012), ettei sinkun mahdollinen menestys tuo paineita kirjoittamiseeni. Otin tietenkin tuosta ohjeesta hirveät paineet, ja päätin kirjoittaa koko levyn kesän aikana, missä tavallaan onnistuinkin. Tavallaan, sillä keväällä 2013 levylle otettiin mukaan vielä yksi biisi, Tarinoita, jonka kirjoitin huhtikuussa (eli vain vähän yli kaksi kuukautta ennen kuin se julkaistiin sinkkuna!)

MIPA! (2012- )
MIPA! on minun taideräppiä tekevä alter egoni. Hän syntyi eräänä yönä kesällä 2012, kun Aarni oli vaatinut minua räppäämään House the Bandin levylle ja innostuin hommasta niin, että tein heti omankin räppibiisin. 

BASSMENTAPES kesällä 2013. Taustalla Bassment Apes -studio.

BASSMENTAPES (2013- )
BASSMENTAPES on kellaristudioni mukaan nimetty hipsteribändi (meinaten että fanit puuttuvat), jonka muodostamme minä (basso, koskettimet, taustalaulut, lisäkitarat, ohjelmointi) ja ystäväni Kata Laakso (laulu, kitarat, basso). Olemme saaneet valmiiksi yhden biisin, jolla on hieno musiikkivideo.

Siivistä ja laulutrilogioista

Olen kirjoittanut elämäni aikana kaksi laulutrilogiaa, joista kumpikaan ei ole onnistunut mahtumaan yhden bändin tuotantoon. Ensimmäinen sisältää kappaleet Hyvä sydän, Vaikeinta ja Hiljaisuus. Kutsun sitä (yllättäen!) Hyvä sydän -trilogiaksi. Se on selkeä, sävellyksellisesti yhtenäinen kokonaisuus (jokaisessa näistä kertosäkeen melodia on sama), mutta trilogian kaksi ensimmäistä osaa julkaistiin soolo-omakustanteeni aloitus- ja päätösraitoina, kun taas kolmas osa tipahti pois Vamman toiselta levyltä Älä anna periksi järjelle. Alkuperäistä Hyvä sydän -kappalettakin tehtiin ensin Vammalle, mutta Aku ei pitänyt siitä. 

Hyvä sydän -trilogia (vuodelta 2009):

"Mutta ethän sä voi sille mitään
Sä näät vain sen, mikä näkyy tänään
Sulla on hyvä sydän, mut aivosi sumentaa sen järjen
niin ettet nää"

"Mutta ethän sä voi sille mitään
sä näät vain sen mikä näkyy tänään
vaik oiskin hyvä sydän,
vaik tarkottaisit hyvää, vaik haluisit mun onnee
sun on aina tehtävä mikä on oikein
ei mitä sydän määrää"

"Mut enhän mä voi sille mitään
että en nää mikä tulee pysymään
on vain tää hyvä sydän
ja aivot jotka haluu tehdä oikein
mutta ei nää" 

Sen toisen trilogian biisit taas ovat sävellyksinä äärimmäisen kaukana toisistaan, mutta sanat kertovat samaa (minulle hyvin henkilökohtaista) tarinaa, ja niissä kaikissa käytetään samaa kummallista metaforaa. Kutsun sitä Siipitrilogiaksi. 

Sen tunnetuin osa on tietenkin Sallan ja Miron matka maailman ympäri -yhtyeen ensisingle Älä tartu mun siipiini, joka aloittaa tarinan päähenkilön (joka, mielenkiintoista kyllä, en ole minä!) näkökulmasta, selvästi ihmissuhteen lopussa. Kolmas osa on tietenkin reilu puoli vuotta myöhemmin kirjoitettu saman yhtyeen kappale Leikitään, jonka siipiviittauksen useimmat ovatkin huomanneet, mutta jossa ei enää lauleta samalle ihmiselle.

Aukon täytttävä tuntemattomampi keskiosa kirjoitettiin pian Älä tartun jälkeen. Se ei sopinut samalle bändille, enkä yrittänytkään sitä siihen muottiin tunkea. 

Kappaleessa tarinan sivuhenkilö puhuu päähenkilölle ennustaen vaikeuksia heidän suhteelleen, jota ei vielä ole olemassa. Sen nimi on Kaikki mitä sanot, ja esitin sen itse. 

Leikitään-kappaleessa äänessä ovat molemmat aiempien kappaleiden kertojat sekaisin, käsittelemässä mainittua suhdetta ja sen ongelmia. 

Siipitrilogia (2011-2012):

"Et saa minua kiinni,

älä tartu mun siipiini!"

 

"Siipesi on ommeltu kiinni,

höyhenet kärventyy hiljalleen" 

"Minä painan ehkä kaksi kertaa

sen määrän mitä minun siivet jaksaa kantaa"

Yhden muusikon tarina

(Seuraava teksti on kirjoitettu kahtena peräkkäisenä unettomana yönä. Saattaa sisältää kirjoitus-, ajatus- ja asiavirheitä.)

Ajoittain vieraassa seurassa (tai vaikka netissä) kuulen kysyttävän (itseltäni tai muilta), että "miksi haluat olla muusikko?"
Oman elämäni kaikki ihmiset tuntuvat (pitkän sivusta seuraamisen myötä) ymmärtävän, että tyydyttävää vastausta kysymykseen ei ole: jotkut ihmiset vain syntyvät tällaisina, sisällään pakottava tarve tehdä musiikkia. Vaihtoehtoja ei ole. Eihän kukaan (toivottavasti) kysy keneltäkään sitäkään, että "miks oot homo?" tai "miks sulla on noin huono näköaisti?"
Paljon kiinnostavampia kysymyksiä voivatkin olla siis "miten päädyit musiikin pariin?" tai "milloin tajusit tahtovasi muusikoksi?" (Samoin kuin mainitsemillani vertauksilla vastaavasti "milloin tajusit olevasi homo?" ja "milloin sait silmälasit?")
Jostain syystä näitä kysymyksiä (puhumattakaan suluissa olevista) ei ole koskaan minulta kysytty. Ei se mitään, kerron silti:

1. Eurooppa 3, mattopiiska ja menetetyt mahdollisuudet

(Hyppää suoraan kohtaan 2, jos haluat vain tietää milloin ja miten aloin tehdä musiikkia)
Musiikki on koskettanut minua syvästi varhaislapsuudestani asti. Varhaisimmat muistoni liittyvät Kate Bushin musiikkiin ja musiikkivideoihin syntymäkodissani (josta muutimme pois ollessani alle kaksivuotias). Ne pelottivat mutta myös kiehtoivat minua jo silloin syvästi, ja nuo hämmentävän alkeelliset tuntemukset kummittelevat mielessä yhä edelleen kuunnellessani Kate Bushin tuotantoa.
Kun nousin ensimmäisiä kertoja seisomaan, tukena toimivat olohuoneen kaiuttimet. Vaippa heilui musiikin tahdissa. 
Parivuotiaana rokkasin J. Karjalaisen levyjen tahtiin, mattopiiskan toimiessa kitaran korvikkeena.
Perheen automatkoilla kaseteilta soivat Karjalaisen lisäksi Eput. Lauloin takapenkillä mukana, vaikka olinkin kuullut sanat aina aivan väärin enkä ymmärtänyt niitä ollenkaan. (Villejä lupiineja oli "Ville ja rubiinipää")
Kotona pakotin äitiä välillä soittamaan pianolla Lumiukko-elokuvan tunnuskappaleen Walking in the Air, ja istuin tyytyväisenä kuuntelemassa.
Ultra Bran nousu ajoittui koulunkäyntini alkua edeltäville vuosille. Se oli äärettömän kova juttu. Muistan, millaista oli kuunnella Kahdeksanvuotiaana-biisiä kuusivuotiaana ja miettiä, mitä kaikkea sitten kahdeksanvuotiaana tietäisinkään. Ja millaista oli kuunnella sitä sitten kahdeksanvuotiaana vuonna 2001, WTC-iskujen aikaan, ja olla varma että maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen. (Ja UB:kin lopetti!)
Niillä tienoin löysin myös lauluyhtye Rajattoman, jota kävin sitten katsomassa vähintään kerran vuodessa jotain kymmenen vuotta. Nyt on vähän jäänyt. 
Yksi hyvä bändi kuitenkin pysyi fanituksessa koko ajan. 1980-luvun lopulla hienon esikoislevyn tehnyt (ja 90-luvun alussa kuihtunut) yhtye Eurooppa 3, jonka alkuperäisessä kokoonpanossa tätini mies ja enoni soittivat, oli vaan ihan parasta. Bändin vaikutus omaan melodiatajuuni oli varmasti ainakin yhtä suuri kuin jo aiemmin mainittujen Eppujen ja Karjalaisen.  

Eurooppa 3:n vinyylisinkkuja. Mulla on tuplakappaleitakin, kuten näkyy.

Kaiken tämän perusteella voi helposti todeta musiikin olleen keskeinen osa elämääni alusta asti, mutta muusikoksi ryhtymisestä ei vielä näkynyt kummempia merkkejä. Vanhempani kyllä kysyivät minulta ollessani kuusivuotias, että haluaisinko pianotunneille. Ujoudessani pelkäsin kahdestaan vieraan soitonopettajan kanssa joutumista, joten kieltäydyin. Pianotunnit olivat kalliita, joten vanhempani eivät painostaneet tai kysyneet uudestaan.
Joskus kyllä sanoin serkuilleni, että perustetaan bändi. Minä olisin basisti, koska enokin oli. Aku-serkku sanoi haluavansa siinä tapauksessa soittaa perkussioita ja nokkahuilua (jota hän oli jo koulussa vähän oppinut). Akun sisko Ella olisi soittanut pianoa. Veljelleni Aarnille varmaan määrättiin joku soitin, mutten muista mikä. Serkut eivät kuitenkaan olleet asiasta innostuneita konseptitasoa pidemmälle, koska (kuten he huomauttivat) emme me osanneet soittaa. Ja soittimetkin puuttuivat. Ja olimme jotain 5-9-vuotiaita. Asia jäi taka-alalle. Sen sijaan teimme serkkujen kasettimankalla "radio-ohjelmia", joissa juontajina toimivat mm. Aku DJ ja Miro Bänksä.

2. Musiikkia muropaketista, Ak-Mir ja Vamman synty

Joskus ala-astevuosieni aikana (luultavasti vuosina 2003-2004) jonkun muropaketin mukana tuli eJay-sekvensseri, jolla pystyi kasaamaan musiikkia erilaisista valmiista loopeista, sekä jossain versiossa myös hyödyntämään puhesyntetisaattoria. Teimme Akun kanssa ohjelmalla lukuisia kokeiluja, jälleen hienoilla DJ-nimillämme. Kollaboraatiomme sai jossain vaiheessa nimekseen Ak-Mir, joka tulee, noh, arvaat ehkä. (Myöhempinä vuosina Ak-Mir palasi pariin otteeseen hyvin lyhyesti kokeellisena rockbändinä.)
Tässä vaiheessakaan emme miettineet hetkeäkään alkavamme tehdä musiikkia oikeasti (kuten linkatuista tallenteista kuuluu). 
Mutta yhtäkkiä kesällä 2005 (ollessani 12) tutustuin kesäleirillä pari vuotta vanhempaan poikaan, joka kertoi soittavansa kitaraa. Hän sanoi sen olevan kivaa. Hänellä ei ollut kitaraa mukana, enkä siis nähnyt hänen soittavan, mutta jotenkin kaikki vain valkeni.
Tulin leiriltä kotiin ja ilmoitin haluavani soittaa sähkökitaraa. Sekin oli jostain syystä tärkeää, sen oli pakko olla sähkökitara eikä vain kitara. Basistienoni lainasi minulle kitaran ja vielä hänen erikseen tarkoitusta varten ostamansa Micro Cube -vahvistimen. Sain myös mummilta 70-luvun lopulta kotoisin olevan muovisen kosketinsoitinhärpäkkeen. 

Enoni kitara (kuva 7 vuoden takaa)

Mummin koskettimet

Ilmoittautuminen syksyn kitaratunneille kuitenkin myöhästyi. En jaksanut alkaa opiskelemaan oma-alotteisesti, joten siirryin suoraan seuraavaan vaiheeseen: päätin vihdoin perustaa bändin! Otin mukaan parhaan kaverini Marlonin, pikkuveljeni sekä veljen kaverin. Heti samana iltana "sävelsin" mummilta saaduilla koskettimilla ensimmäisen "biisin". Sen nimi oli Yrjö Pensas. Se oli protestilaulu, joka kertoi Irakin sodasta. Olin tuolloin kuunnellut kovasti Eppu Normaalin varhaisia levyjä ja biiseillä piti mielestäni olla sanomaa.
Syksyn ajan kirjoittelin sanoituksia tuleviin biiseihin (niitä kertyi kymmeniä) ja odotin kitaratuntien alkamista. En vielä ollut siis päässyt varsinaisesti musiikin pariin, mutta olin melko varma uravalinnastani.
Kun sitten tammikuussa 2006 tulin ulos ensimmäiseltä kitaratunniltani, totesin äidilleni että "musta tulee rocktähti."

3. Luovuttaminen?

Laiha 15-vuotias pitkätukka ja veli vuosimallia 2008. Unelma kitarasankaruudesta elää.

Minullahan oli siis tietenkin suunnitelmissa tulla ihan mielettömäksi kitarasankariksi ja niittää mainetta eeppisillä sooloillani. Kävi kuitenkin muutama juttu, jotka vähitellen johtivat unelmasta luopumiseen.
Ihan ensinnäkin huomasin, ettei tekniikan treenaaminen kiinnostanut minua alkuunkaan. En hoitanut soittoläksyjä, vaikka soitinkin kitaraa tuntikausia joka päivä. Kaikki aika meni erilaisiin kokeiluihin ja biisien tekemiseen.
Hyvin pian myös syrjäytin pakon edessä Vamman silloisen laulajan, koska tämä, vaikka olikin innostunut bändissä olemisestaan, ei halunnut laulaa! 
Silloinen soitonopettajani ei opettanut minulle nuotteja, joten päätin sivistää itse itseäni. Opettelu oli helpointa mummin koskettimistolla, jossa jokaisen nuotin nimi oli merkitty koskettimen yläpuolelle. Menin ja opinkin sitten samalla soittamaan koskettimia. 
Tein äänityskokeiluja mökin navetassa, ja kun kerta paikalla ei useimmiten ollut muita, päädyin tekemään kaiken itse, vaikken oikeastaan osannut. Olin kuitenkin avoin ja ennakkoluuloton kaiken suhteen enkä pelännyt epäonnistumisia. 

Vamman ensimmäinen yhdessä soittanut kokoonpano aloitti syksyllä 2007 ja lopetti vuoden päästä (kuvassa) legendaariseen "Viimeiseen valssiin" Vuotalossa. Vasemmalta oikealle: Valtteri Kuusela, Aarni, minä, Marlon Moilanen ja Aku.

Vamma alkoi vihdoin oikeasti soittaa yhdessä syksyllä 2007, mutta siihen mennessä olin oppinut työtavan, jossa teen yksin mitä huvittaa. Tämä heijastui myös myöhempiin bändiprojekteihini, joissa useimmissa on ollut lisäkseni korkeintaan yksi jäsen.

Vamman ensimmäisen omakustanteen äänityksiä joulukuussa 2008. Aarni on paikalla, seuraamassa sivusta.

Sillä välin kitaraopettajani vaihtui pätevämpään: kummalliseen virtuoosiin joka halusi soittaa vain jazzia. Sisäistin hänen opetuksistaan lähinnä skaaloja ja soinnunmuodostusta, en edelleenkään treenannut soittotekniikkaa kotona. Hän turhautui. Minä lopetin.
Ajan myötä huomasin olevani enemmänkin biisintekijä tai musiikintekijä, en kitaristi, pianisti tai laulaja. Kun tajusin sen ja pystyin myöntämään sen itselleni, tunsin olevani vihdoin kotona.

Kesä 2008 Artjärvellä. Aku on herättänyt minut jo keskellä iltapäivää soittelemaan biisi-ideoita. Olen valvonut koko yön säveltäen itsekseni.

Voisin jauhaa aiheesta vielä lisääkin, mutta tämä tarina kattaa tärkeimmät vaiheet alkuperäisen (itse esittämäni) kysymyksen kannalta. Vamman historian myöhemmät (ja tarkemmat) vaiheet kerron vielä viimeistään vajaa kuukauden päästä, kun yhtye täyttää 8 vuotta!


PS: Tässä vielä hauska esimerkki siitä muusikon ja musiikintekijän erosta: en mä osaa viulua soittaa, mutta tässä kappaleessa noi näppäillyt viulut kuulostaa kyllä silti oikein kivalta!

Copyright Silvia Maria Carasava

Sadesäitä ja karvapäitä

Palasin eilen Helsinkiin miksausreissultani, päästäkseni katsomaan Karvakuninkaiden keikkaa (siitä lisää alempana). 
Mökillä satoi lähes koko ajan, mikä helpotti sisällä navetassa kököttämistä. Homma alkaa olla lähes valmis. Levy-yhtiösetä Karin kuuntelukäynnin jälkeen tekemästäni 16-kohtaisesta muistilistasta on jäljellä kuusi kohtaa, joista yksi ei edes varsinaisesti enää riipu minusta. 
Miksaushommien lisäksi kirjoitin seuraavalle levyllemme kaksi uutta biisiä ja aloitin kolmatta, mutta se ei välttämättä sovi kyseiselle albumille. Toisesta levystä on tulossa omasta mielestäni paljon ensimmäistä edistyneempi. Pidemmälle viety. En osaa kuvata sitä muulla tavoin. Paitsi ehkä voi sanoa, että siitä tulee myös rajumpi.

Logic X ja uusi biisi. (Varsin rajut) lyriikat sumennettu. Koneen takana ystäväni Kimin hieno maalaus.

Kuten sanottu, eilen olin illemmalla myös katsomassa (ja kuvaamassa) Suomen Karvapääkuninkaat 1968 -yhtyeen keikkaa Semifinalissa.

Karvapäiden laulajakitaristi Mikko Toiviainen

Mahtavan keikan vetivät! Viimeksi näin yhtyeen meidän yhteiskeikalla LeBonkissa muutama viikko sitten, ja olin jo silloin vaikuttunut, mutta nyt meininki oli vielä paljon energisempää. Näistä miehistä on tulossa jotain isoa!

Keikan jälkeen juttelin tovin pääkarvapää Mikon ja Pimeys-yhtyeen Pekan kanssa mm. mystisistä levy-yhtiösedistä (terveisiä Karille!), miksauksista sekä yhdestä salaisesta (älkää kertoko kellekään, hys!) ja kiistanalaisesta ideasta, johon liittyy jollain tapaa eräs yhtyeeni, karvapää-Mikko ja yksi biisi. 

Matkalla kotiin kuuntelin pari kertaa Pimeyden Helsinki-biisin ja muuta öisiin bussiajeluihin sopivaa musiikkia.
Rakastan Helsinkiä yöllä! 

Nyt pitäisi varmaan siirtyä kellarityöhuoneestani yläkertaan, sillä siellä on Jaakko Heinimäki.

Reikäreuna, kirpparit ja Kouvolan kirous

Lauantaina oltiin bändin kanssa Reikäreuna-festareilla. Bloggasin siitä myös bändimme blogiin. Oli ihan mahtava meininki!

Soundcheck-jumitusta

Meidän jälkeen esiintynyt Olavi Uusivirta jutteli isäni kanssa keikkamme ajan, ja osasi sitten bäkkärillä jo ulkoa kuka bändissämme on kellekin mitä sukua. 

Olavi Uusivirta ja kitarani

Katsoin hänen keikkansa (mieletöntä settiä!), jonka hän soitti (rikottuaan kielen omastaan) suurimmaksi osaksi minun kitarallani, ja lähdin sitten Aarnin ja Sallan kanssa Helsinkiin. Jätimme Akun ja Villen tutkimaan Oriveden villiä yöelämää. Nukkumaan pääsin neljältä aamulla.

 

En tiedä mistä ilmeeni on peräisin.

Heräsin klo 9 yhtiösetä Karin tekstariin, että Olavi oli tekstannut hänelle yöllä kehuja meistä. Vastasin "Hienoa!" ja nukuin vielä pari tuntia. 

Puoliltapäivin lähdin Vaasankadun kirpparille ja kahville ystäväni kanssa. En nostanut käteistä, etten ostaisi mitään. Pitää säästää, viikon päästä tulee GTA V! En kyllä toisaalta löytänytkään mitään kiinnostavaa. Ystäväni löysi hienon metallisen työkalupakin (sisällä epämääräistä rojua) ja tinkasi hinnan neljästä eurosta kolmeen. 
Olimme tyytyväisiä.

Vanhempieni keltaisessa talossa oli illalla muurinpohjalettukestit. Söimme vatsat täyteen ja lähdimme sitten Sallan kanssa mökille miksaamaan levyä. Tai oikeastaan minä miksaan ja Salla tekee ruokaa, kuten työnjako on bändissämme alusta asti ollut.

Maanantaiaamuna päätimme lähteä käymään Kouvolassa, ostamassa lukemista Sallalle ja vähän ruokaa sekä piipahtamassa paikallisessa soitinliikkeessä, josta ostin melkein viisi vuotta sitten Muovihirviön, jota käytän keikoilla yhä. 

Kuvassa Muovihirviö. Nimen on antanut hyvä ystäväni Kata.

Reissu osoittautui suureksi virheeksi. Citymarketista ei löytynyt mitään luettavaa. Päätimme, että menisimme paluumatkalla tarkastamaan Prisman lehtihyllyä ja hankkimaan samalla ruoat. Ajoimme kaatosateessa Kouvolan keskustaan ja pysäköimme auton musakaupan eteen isolle parkkipaikalle. Pyörimme liikkeessä muutaman minuutin, mutta mitään budjettiin sopivaa heräteostosta ei löytynyt. Autolle palatessa huomasin tuulilasissa parkkisakon. Olin unohtanut pysäköintikiekon!

Ajoimme takaisin yltyvässä sateessa ja sumussa, emmekä löytäneet oikeaa tietä Prismaan. Päädyimme vahingossa moottoriliikennetielle, eikä takaisin päässyt enää kääntymään. Kävimme sitten huoltoasemalla ja paikallisessa kyläkaupassa, mutta Salla ei löytänyt lukemistoa. Vasta takaisin mökille päästyämme hän muisti, että kaupasta piti ostaa vielä soijarouhetta, joten palasimme kyläkauppaan.

Loppupäivä piti käyttää miksaamiseen, mutta kaikkien koettelemusten jälkeen toki söimme ensin. Vihdoin navettastudioon päästyäni sainkin heti biisi-idean ja työstin sen saman tien aika pitkälle. Vauhtiin päästyäni saatoin sitten aiemmin kesken jääneen toisen raakileen valmiiksi. 
Illalla yritin sitten vielä vähän miksailla levyä, mutta kone tilttaili jatkuvasti. Huomenna sitten.

Navettastudio eli Studio Lantala.