Kiireistä ja kitaroista

Siitä on kohta kaksi kuukautta, kun viimeksi bloggasin. Koko ajan on ollut tarkoitus kirjoittaa, mutten ole ehtinyt, koska on tapahtunut asioita. Esimerkiksi tällaisia:

- Sallan ja Miron matka maailman ympäri on kuvannut kaksi musiikkivideota, soittanut viisi keikkaa (mm. PMMP:n lämppärinä Logomossa), siivonnut ja uudelleenjärjestänyt treenikämpän, alkanut treenata toista levyä (joka edellyttää, että soitan nykyään treeneissä ja tulevilla keikoilla myös koskettimia), valinnut kolmannen sinkun ja lähes julkaissut sen (se on jo soinut YleX:llä, vaikka julkaisu on viikon päästä perjantaina)! Kävimme myös studiossa äänittämässä Sallan ja erään tunnetun laulajan lauluosuuksia yhteen levylle tulevaan biisiin.

- Vamma on soittanut yhdet treenit ja comeback-keikan, mikä oli erittäin hauskaa!

- Olen miksannut SMMMY:n levyä, kirjoittanut 6 biisiä (joista yhden sävelsin Aarnin kanssa) tokalle levylle (eli noin puolet levystä), käynyt valokuvailemassa mm. karvapää-Mikon Mehudisco-klubilla sekä Olavi Uusivirran ja Pimeyden Nosturin-keikalla, lupautunut sanoittamaan biisejä erään toisen bändin levylle, selvitellyt sotkuja, muuttanut (kahdesti!!!), tuottanut yhden ystäväbändin EP:n ja miksannut keikan, käynyt työkkärissä ekaa kertaa elämässäni, hommannut työkokeilupaikan, nähnyt kaksi PMMP:n keikkaa (upeita!), saanut vihdoin luettua kaikki Sherlock Holmes -tarinat, kirjoittanut biisin suorassa radiolähetyksessä, hommannut taas Netflixin ja ostanut kitaran. On ollut kiire.

Mutta nyt nuo kaikki on siis käsitelty blogissani, joten voin vapaasti omistaa loput tästä kirjoituksesta sille kitaralle, jonka ostin. Ja muille kitaroilleni. Olen nimittäin huomannut, että monien on vaikea ymmärtää kitaroitani. Tai oikeastaan sitä, että olen tänä vuonna ostanut jo kolme sähkökitaraa, yhden akustisen ja yhden basson. Mutta jokaiselle niistä on syynsä! Jokainen on tärkeä! Oikeasti!

Se on ORANSSI. VOU.

Oranssi Ibanez - rakkautta ensi silmäyksellä (sori, seuraava teksti on aika hysteerinen)
Olimme lokakuussa Tampereella akustisen Lost in Music -keikkamme soundcheckissä, kun kitarastani katkesi kieli. Varakieliä tai varakitaraa ei ollut mukana. Lähdimme siis jäätävässä tuulessa ja raesateessa tarpomaan kohti tuntemaamme paikallista musiikkiliikettä. Noin klo 14.20 saavuimme liikkeen ovelle vain huomataksemme, että kauppa on lauantaisin auki klo 10-14. Kohmeisen googlailun tuloksena löysimme liikkeen, joka olisi auki klo 15 asti, ja lähdimme kiireessä sitä etsimään. Saavuimme Tampereen Musiikkiin varttia vaille. Ostin kielet, Aku jäi testailemaan erästä bassovahvistinta. Odotellessani katselin kitaroita. Yhtäkkiä näin sen. Eeppinen ORANSSI KITARA. En edes tiennyt tykkääväni erityisesti oransseista kitaroista. Mutta tuo oli pakko saada. Juuri sillä hetkellä ei ollut aikaa eikä rahaa, mutta kysyin kuitenkin kitaran hinnan. Vannoin itselleni, että palaisin pian ostamaan sen. (Tässä välissä on syytä huomauttaa, etten ollut edes kokeillut kitaraa.)
Helsinkiin palattuani tutkiskelin nettiä ja löysin kitaran Thomannilta selkeästi Tamperetta halvemmalla. En kuitenkaan uskaltanut tilata testaamatta, joten suunnitelmani oli mennä jonain päivänä Tampereelle tinkimään. Tiesin Levytukun olevan Ibanezin maahantuoja, mutta heidän nettisivuillaan kitaran sanottiin olevan loppu.
Kävin joka päivä Thomannin sivuilla katsomassa, ettei kitara vain ole sieltä loppunut. Sitten satuin käymään soitinkauppakierroksella muuten vaan. JA LEVYTUKUSSA OLIKIN MINUN ORANSSI KITARANI. Soittelin sillä vartin. Siinä ajassa syntyi pari biisi-ideaa puhelimen muistiin.
Seuraavana päivänä menin Sallan ja Katan kanssa oranssia kitaraani ostamaan. Testasin sitä vielä hetken. Jossain vaiheessa vahvistinhyllyn takaa alkoi kuulua hirveää pauketta, kuin joku olisi sörkkinyt kitarapiuhalla ties mitä vahvistimen ollessa päällä. Surin korvieni puolesta ja kuiskimme, että "mikä idiootti siellä oikein touhuaa." Mennessäni kassalle kitaraa ostamaan, tajusimme, että se "idiootti" oli J. Karjalainen, jolle oli sattunut rikkinäinen kitarapiuha hänen testatessaan vahvistimia. J. KARJALAINEN! Se oli selvä merkki. Tämä oli hyvä ostos. (Kuten olikin: kitara on ollut mukana neljän hyvän biisin sävellysprosessissa.)

Asensin tuon kammen IHAN ITSE.

Se kitara, jota Ville multa aina kadehtii
Heinäkuussa Aarni linkkasi mulle listan tuotteista, joita jonkun musaliikkeen konkurssin jäljiltä oli myynnissä valtavilla alennuksilla Vantaan Vahinkotavarakeskuksessa. Listalla oli tyyliin puoleen hintaan se samainen bassovahvistin, jonka Aku haluaisi (tuolloin hän ei ollut sitä vielä testannut, kuten tiedätte, hän testaisi sitä vasta kolme kuukautta myöhemmin Tampereella). Lähdimme Sallan ja Aarnin kanssa asiaa tutkimaan. Tuo vahvistin oli kuitenkin kuulemma mennyt ensimmäisenä, mutta liikkeessä oli paljon muuta kiinnostavaa. Salla ja Aarni katselivat jotain kosmetiikkaa, mutta minun huomioni kiinnittyi alennuksessa oleviin kitaroihin. Ensin meinasin ostaa 70€:n hintaan projektikitaran, mutta sitten huomasin 275€:lla (puoleen hintaan) tämän kiehtovan yksilön, jossa on P-90 -mikit. Minulta olikin puuttunut kitara, jossa on sellaiset. Tarkastin Thomannilta, että siellä hinta olisi ollut 530€! Olisi siis ollut täysin järjetöntä olla ostamatta! Olin tuolloin vielä varoissani kesäkuun teostojen jäljiltä, joten päätös oli nopeasti tehty. Kotona totesin, että päätös oli todella hyvä. Soitin on laadukas ja sillä on aivan omanlaisensa ääni verrattuna muihin kitaroihini. Sävelsin sillä välittömästi SMMMY:n toiselle levylle avausraidan. Myöhemmin asensin kitaraan vielä vibrakammen, jonka ansiosta se kelpaa varakitarakseni keikoille, paremmin kuin Mustang, jonka sitä tarkoitusta varten ostin.
Kitaristimme Ville kadehtii tätä kitaraa aina. Annoin hänelle lohdutukseksi tosi coolin vaaleansinisen kierrepiuhan, jonka myös ostin törkeän halvalla vahinkotavarakeskuksesta, ja jota hän myös kadehti.

On se kyllä vaan niin siisti.

Ralliraita-Mustang (jota Ville ei kadehdi)

Tällä kertaa olin ihan tietoisesti metsästämässä kitaraa ostettavaksi. Elettiin kultaista kesäkuuta 2013. Olin saanut teostoja pääasiassa Älä tartu mun siipiini -kappaleen edellisvuotisesta radiosoitosta ja todennut, että tarvitsen keikoille varakitaran. Siinä piti siis olla vibrakampi ja yksikelaiset mikit, kuten Stratocasterissani, mutten halunnut kuitenkaan välttämättä ostaa toista stratoa (se olisi ollut tylsää).

Menin F-musiikkiin. Huomioni kiinnittivät ihanan vaaleanvihreä Yhdysvalloissa tehty strato (omani on Mexicosta), Squierin (eli Fenderin halpismerkin) Jazzmaster sekä tämä Japanissa valmistettu Mustang. Tämä oli selvästi coolein valinta, Jazzmaster olisi ollut budjettiystävällinen ja Amerikka-Stratocaster taas käytännöllisin, mutta kallein ja tylsin vaihtoehto. Pidin kaikista, mutta vain yhden saatoin hankkia. Valinta oli suhteellisen selvä. Kassalla tyytyväinen myyjä myötäili, että "pitäähän kaikilla yksi Kurt Cobain -kitara olla." Sitä en ollutkaan tullut ajatelleeksi. 

Tämä on kaikista sähkökitarahankinnoistani ainoa, jonka olen huolellisesti liikkeessä testannut. Tiesin siis, että kitara on äänimaailmaltaan (ja säätönappuloiltaan) erittäin omalaatuinen, mutta uskoin voivani sovittaa sen keikkasettiini. Vibrakammen sain kuitenkin vasta kassalla, ja ongelma syntyikin siitä. Fender mainosti, että kitaran Dynamic Vibrato -talla pitää vireen vibrakampea käytettäessä (ainakin paremmin kuin vanhanaikaisissa malleissa), mutta minun kokemukseni kitaran kanssa osoittavat pitkälti jotain ihan muuta. Käytän SMMMY:n musiikissa kampea paljon, joten Mustangin ottaminen keikoille ei ole ollut toistaiseksi mahdollista. En tosin ole ehtinyt säätää soitinta vielä ollenkaan tai edes vaihtaa tehdaskieliä uusiin. Sarjanumeron perusteella kitara on seissyt varastoissa tai liikkeessä kymmenen vuotta, joten ongelma luultavasti johtuu myös kielistä. Studiohommissa ja säveltämisessä Mustang on kuitenkin ollut jo nyt mahtavan inspiroiva härveli. Taidanpa tässä joku päivä laittaa sen kuntoon!

Martin (kitara, jota Olavi Uusivirtakin kadehti!)
Martin oli järkihankinta. Pakkohankinta. Mulla ei ollut oikeen koskaan ollut mitään vähänkään hyvää akustista, vaikka akustinen kitara on ollut aika tärkeä osa lähes kaikkien projektieni musiikkia. SMMMY:n levyn äänityksissä oli törmätty jo muutamaan kertaan ongelmiin aiemman akustiseni hienovireessä (Älä tartu mun siipiini -biisin intron ja ensimmäisen säkeistön akustinen äänitettiin siksi Sampo Haapaniemen studiolla hänen kitarallaan). Vielä suurempia ongelmia oli kuitenkin kitarani sisäisessä mikissä. Milloin mikäkin kieli jäi kuulumatta, ja ääni oli muutenkin pistävä ja ikävä. Kitaraa ei siis voinut käyttää keikoilla. Jossain vaiheessa sitten totesin että okei, ostan kitaran. Kävin Kitarapajalla testaamassa Martineita ja muualla muita. Ihastuin yhteen malliin (ja sen hintaan), ja ostin sen sitten DLX:stä vähän halvemmalla (sori Kitarapaja!)
En muista kirjoittaneeni yhtäkään biisiä tällä kitaralla, mutta sentään tälle on sattunut yksi hauska juttu: Reikäreuna-elokuvafestivaaleilla meidän jälkeen soittanut Olavi Uusivirta katkaisi kitarastaan heti keikan alkumetreillä kielen, eikä ollut varautunut varakitaralla (ja varakieliäkin oli sopivasti vain kaikkia muita paitsi katkennutta), joten tökkäsin hänelle oman kitarani. Yhden biisin sillä soitettuaan hän ihasteli kitaran sointia ja totesi, että hänenkin pitää varmaan hommata Martin. (Todellisuudessa hänen kannattaisi varmasti hommata parempi mikki Gibsoniinsa, joka on oikeasti todella hyvä kitara.)

Se on vaan ihana.

Fender Deluxe Player Strat (kitara, jolla ei ole nimeä)

Olin täyttämässä 18. Olin soittanut vähän yli 5 vuotta kitaraa. Alkoi tuntua, että ehkä olisi aika hommata vihdoin joku oikeasti ihan kunnollinen sähkökitara. Mietin Telecasterin ja Stratocasterin väliltä. Kävin testailemassa kumpiakin Helsingin musiikkiliikkeissä, mutta kaikki budjetin sisällä (alle 800€) tuntuivat paskoilta. Oli huonosti hiottuja nauhoja, liikaa kohisevia mikkejä tai sitten ne oli vaan mitättömän näköisiä. Thomannilta sitten bongasin Straton, joka näytti mielestäni oikeasti hienolta. Se oli aivan budjetin ylärajalla, kallein mitä Mexicossa tehdään. Päätin sitten vain luottaa siihen, että se olisi hyvä. Lopulta se saapui, ja olihan se hieno. Olimme juuri päässeet Vamman kanssa ensimmäistä kertaa Äänen ja Vimman aluekarsinnoista eteenpäin. Päätin tietty soittaa semifinaalin uudella kitarallani. Se oli virhe. Kitara ei pysynyt vireessä, eikä "viritettynäkään" soinut ylemmiltä nauhoilta vireessä. Se oli myös paljon hiljaisempi kuin edellinen kitarani, enkä ollut vielä tottunut tekemään vahvistimen säätöjä sen mukaan, joten säröt jäivät hyvin miedoiksi. Tästä johtuen minun soittomeininkini jäi hyvin vaisuksi. Aluekarsinnoissa meidän energiastamme syvästi vaikuttunut tuomari Wallu Valpio ei tällä kertaa ollut vakuuttunut. Toinen tuomariston jäsen, nykyinen levy-yhtiöpomoni Kari Hynninen, ei edes muista minua tai bändiäni tuolta keikalta. Se kertoo jotain.

Emme tietenkään päässeet finaaliin. Syytin uutta kitaraani, ja sitä että olin päättänyt soittaa sillä. Olin hyvin pettynyt.

Todellisuudessahan kitarassa ei ollut mitään vikaa. Olin vain kokematon, enkä ollut tehnyt tarvittavia säätöjä. Myöhemmin sitten tajusin säätää hienovirettä, mikkien ja kielten korkeutta sekä vibrakammen jousia. Enkä ole yli kahteen vuoteen esiintynyt julkisesti millään muulla sähkökitaralla...

Nykyteknologia on ihmeellistä.

VARIAX

... paitsi yhden biisin verran. SMMMY:n ekalla klubikeikalla Virgin Oilissa helmikuussa soitimme tulkintamme Apulannan kappaleesta Hippo. Alkuperäisessä on mielettömän siisti 7-kielisellä kitaralla soitettu raskas riffi, jonka halusimme pitää mukana, vaikka koko muun biisin sovitimme folk-henkiseksi, kellopeleineen ja akustisine kitaroineen. Minulla ei ole 7-kielistä kitaraa, mutta tämä digitaaliteknologian ihmetuotos mahdollistaa paitsi erilaisten kitaroiden mallintamisen, myös kielten keinotekoisen virittämisen. Tämä toimii niin, että kitara on oikeasti normaalissa vireessä, mutta vahvistimeen lähtevässä signaalissa jokaisen kielen signaali on erikseen viritetty halutun verran alas tai ylös. Tässä tapauksessa ALAS. 

Aiemmin (kesästä 2009 kevääseen 2011) tämä kitara oli toiminut pääkitaranani. Vamman musiikkiin periaatteessa sopi todella hyvin, että eri biiseissä sama kitara voi kuulostaa aivan erilaiselta. En loppujen lopuksi kuitenkaan hyödyntänyt noita ominaisuuksia livenä paljoakaan, mutta äänitellessä niistä oli iloa. 

Ostin tämän jostain musakaupasta Lahdessa äkillisen impulssin johdosta. Olin tyytyväinen. SMMMY:n levyllä en ole muistaakseni käyttänyt tätä kertaakaan, mutta olen kyllä vielä kuluneena kesänäkin päässyt riemastuttamaan ihmisiä sähkökitaralla, joka osaa kuulostaa banjolta.  

PS. Siitä nykyteknologiasta: sain tämän kovin halvalla, koska tämä on ensimmäinen Variax-malli, 2000-luvun alkupuoliskolta. Ei siis ostettaessakaan mitään tuoreinta innovaatiota. 

Aww.

Aarnin vanha Les Paul

Aarnihan halusi alun perin olla kitaristi. Aarni on myös aina ollut enemmän rahamiehiä kuin minä. Syksyllä 2007 se johti siihen, että ollessaan jo luopumassa kitaransoitosta, Aarni keksi haluavansa Les Paulin, koska ne olivat niin kivoja. Ja hänellähän oli varaa sellaiseen. Tai noh, Gibsonin omistaman Epiphonen valmistamaan halvempaan malliin ainakin. Sellainen käytiin sitten ostamassa DLX:stä, joka tuolloin sijaitsi Malmilla (me taas vielä silloin emme, mutta ehkä se oli enne). Melko pian Aarni kuitenkin kyllästyi kitaraansa, ja tahtoi myydä sen pois. Minä taas olin pahasti sähkökitaran tarpeessa, sillä minulle puolitoista vuotta aiemmin ensimmäiseksi kitaraksi ostettu musta Yamaha (josta minulla ei ole nyt tuoretta kuvaa, koska se on ikilainassa ystävälläni Valtterilla) oli osoittautunut melko romuksi. Kiltit vanhempamme ruokkivat kaksi kärpästä yhdellä kertaa ostamalla kitaran Aarnilta minulle joululahjaksi. Minä olin ikionnellinen ja Aarni oli taas rahamies. Vietin koko joululoman kylmässä navetassa äänittelemässä uuden kitarani kanssa. Olen oikeastaan vieläkin ihan tyytyväinen tähän kitaraan. Tai olisin, jos se ei olisi vähän rikki. Peruskouluvuosieni viimeisessä kevätjuhlassa lainasin kitaraa jollekin nuoremmalle, joka esiintyi jossain musiikkiesityksessä, kun hän niin kovasti pyyteli ja kitara nyt oli joka tapauksessa siinä, kun minullakin oli esitys. Se oli virhe. Kersa kaatoi sen. Kovaa. Potikannupin halkeamisen lisäksi jotain sisällä meni rikki. Soundi oli siitä lähtien, noh, rikkonainen. Vein kitaran huoltoonkin, ja ongelma katosi joksikin aikaa, palatakseen vain uudestaan, välillä niin, ettei kitarasta lähde oikein mitään ääntä. Joskus vielä huollatan sen perin pohjin. Samalla vaihdan varmaan mikit, nykyiset ovat hieman tunkkaiset. Eiköhän tästäkin ihan kelpo peli tule.

Joo, vähän ruma viritys.

Walden

Hommasin keväällä 2010 tällaisen, koska halusin voida soittaa keikoillakin akustista, eikä aiemmassa akustisessani ollut sisäistä mikkiä. Tämän piti myös olla "vähän parempi" akustinen muutenkin. Sitä se myös oli. Se oli vähän parempi, kuin ensimmäinen (150€ maksanut) akustinen kitarani. Tämä maksoi 350€. Ehkä olisi saman tien voinut sijoittaa pari sataa euroa lisää, olisi saanut vaikka tuon Martinin jonka sitten 3 vuotta myöhemmin hommasin kuitenkin. Kyllä tällä kuitenkin pärjäsi, kunnes sisäinen mikki alkoi temppuilla oikein kunnolla. Siksi hommasin kesällä 2012 kitaraan erillisen magneettimikin, varsinkin kun SMMMY:llä oli tulossa ensimmäinen keikka, akustinen lämppärisetti Iitin kyläjuhlilla ennen Apulantaa. En ollut varma, haluanko poistaa kitaran alkuperäistä mikkiä, joten kehitin "väliaikaisen" viritelmän (kuvassa) jolla vedin mikin piuhat kitaran ulkokuorta pitkin. Tuloksena oli hirveää pauketta tuon lämppärikeikan encoren aikana. Muuten kyllä uusi mikki kuulosti hyvältä. 

Tällä kitaralla on sävelletty Älä tartu mun siipiini, Joo hei taas, Eksyksissä, muutama Vamman biisi sekä paljon minun soolotuotantoa. 

Sopii myös seinäkoristeeksi.

Musta Ibanez - se, josta kaikki alkoi

Minähän aloitin kitaransoiton sähkökitaralla, koska halusin olla sähkökitaristi. Olin kuunnellut Dire Straitsia, Eppu Normaalia ja Queeniä ja olin niin varma kuin vain 12-vuotias voi olla, että akustiset on ihan turhia. Musiikillinen maailmani alkoi kuitenkin soittoharrastuksen myötä avartua ja jo vähän yli vuoden päästä (alettuani siinä välissä soittamaan myös pianoa) havahduin Tampereen legendaarisimmassa soitinliikkeessä, Ahosen Musiikissa, että kyllä akustinenkin voisi olla aika kiva, varsinkin tuollainen musta Ibanez, kun se on niin halpakin. Niinpä palasin ensimmäistä (vaan en viimeistä) kertaa vieraasta kaupungista spontaanin ostoksen kanssa (vuonna 2009 toin Kouvolasta nykyisinkin keikkakäytössä olevan multiefektini, Pariisista huuliharpun ja Lahdesta Variaxin, viime vuonna ostin Tukholmasta ukulelen). 

Pian huomasin soittelevani kotona lähinnä akustista, ja kirjoittavani aivan uudenlaisia biisejä. Mielestäni tämän kitaran hankinta lähetti minut biisintekijänä sille reitille, jota edelleen kuljen.

Tällä kitaralla sävelsin hyvin suuren osan Vamman tuotannosta (mm. Huuhdo, sekä about kaikki "vanhat hyvät biisit") ja aika lailla koko Hyvä sydän -albumin. Voin vain kuvitella siis, mitä Tuomas Ikonen tästä kitarasta maksaisi! (Sori, ei oo myytävänä.)

Tää ei taida olla enää kitara?

Bonus: Beatles-basso!
Olin aina halunnut basson. Ja olin aina halunnut Beatles-basson. Harva sitä tietää tai muistaa, mutta minähän olin Sallan, Aarnin, Akun ja minun ensimmäisessä bändissä The Piddock Supergroupissa (vuonna 2010) basisti. Minulla ei kuitenkaan ollut tuolloin varaa bassoon, joten kiltti Oke-enoni (joka oli Eurooppa 3 -yhtyeen alkuperäinen basisti) lainasi minulle sellaisen. Hänhän lainasi minulle myös sähkökitaran, ennen kuin sain hankittua ensimmäisen omani. Sekin oli legendaarinen, mutta valitettavasti siitä en löydä kuvaa tähän hätään, kun olen sen jo (muutaman vuoden lainan jälkeen) palauttanut. Hän myös osti (käsittääkseni minun kitaransoittoharrastustani varten) pikkuisen Micro Cube -vahvistimen, jonka sain lainaan syksyllä 2005 (ja joka on hallussani yhä).
Niin, takaisin asiaan. Olisin siis tarvinnut omaa bassoa jo kauan sitten toimiessani basistin tehtävissä, sekä myöhemminkin kaikenlaisiin projekteihin, mutta olen lainannut enoni bassoa hävettävän kauan (sekin on meidän treeniksellä vieläkin, mutta laina on tavallaan siirtynyt Akulle [jolle Oke on siis setä], joka käyttää sitä varabassonaan keikoilla, koska ei "osaa soittaa" minun Beatles-bassoani). Viime kesänä sitten sain tietää, että Orimattilasta saisi käytetyn Beatles-basson todella mukavaan hintaan. Minulla oli vielä teostoja jäljellä ja juuri saatu ajokortti taskussa, joten säntäsin matkaan uskollisten soitinostokumppaneideni Sallan ja Katan kanssa.
Ja tämäkin on ihan mahtava soitin! Olen jopa säveltänyt tällä! Ja varsinkin kehitellyt bassolinjoja Akun sormien menoksi SMMMY:n tokalle levylle (ei sillä että ne olisivat liikaa, hän muuttaa ne aina kuitenkin itse niin vaikeiksi, etten ikinä osaisi soittaa niitä). Eilen bassottelin varmaan tunnin Aarnin rumputreeniseurana sillä seurauksella, että nyt oikean käden sormissani on massiiviset rakot.

Sitten on tietty myös Lucky Seven, joka on peräisin 1960-luvulta. Se ei ole missään nimessä käyttökelpoinen soittimena, mutta se on päässyt esiintymään jo neljällä musiikkivideolla, mm. Tarinoita, Eksyksissä ja ehkä kaikkein tärkeimpänä Se lentävä mies, jonka takia Salla halusi tutustua minuun. 

PS. Näiden lisäksi mulla on Stagg 12-kielinen elektroakustinen. Ostakaa pois! Mä en tykkääkään 12-kielisistä.