Kaikki urani bändit

Tässä on kronologinen listaus ja tietoa kaikista bändeistäni/sooloprojekteistani, jotka ovat joskus treenanneet ja/tai äänittäneet jotakin. 
SMMMY:stä on muita selvästi pidempi ja tarkempi teksti, mutta se on mielestäni ansaittu. 

Vamma Älä anna periksi järjelle -albumin julkaisukeikalla 4.11.2011.

Vamma (2005-2008, 2008-2012, määrittelemättömällä tauolla)
Ensimmäinen (ja pitkään tärkein) bändini oli se, jossa (ja jonka takia) opettelin soittamaan, laulamaan ja tekemään biisejä. Yhtye kävi läpi lukuisia kokoonpanoja ja jopa lopetti kerran, vaikka jatkamispäätös syntyikin "viimeisen keikan" jatkoilla. Bändissä ovat pysyneet käytännössä koko sen olemassaoloajan minun lisäkseni veljeni Aarni (ensin kitaran varressa, sitten lyhyesti basistina ja lopulta tietenkin rumpalina) ja serkkuni Aku (ensin kitaristina, sitten basistina ja sitten taas kitaristina). Nykyisessä kokoonpanossa soittaa bassoa Sebastian Dumitrescu, joka tekee uraa nykyklassisen musiikin säveltäjänä. 
Vamma on nyt toistaiseksi tauolla, koska haluan tehdä ainakin SMMMY:n ensimmäisen levyn rauhassa ilman ajankäyttökonflikteja bändien välillä.
Vammasta kirjoitan tarkemman historiikin lähiaikoina.

Ak-Mir (2005-2006)
Ak-Mir oli minun ja Akun yhteisprojekti, joka jatkoi hetken ensimmäisten musakokeilujemme henkeä ja myöhemmin äänitti kaksi biisiä, jotka erosivat Vamman sen aikakauden musiikista vain siltä osin, että kirjoitimme ne Akun kanssa yhdessä ja sanat olivat leikkimielisiä. Projekti kuihtuikin siihen.

Diapams (2006)
Ironisen osuvasti nimetty "hevibändi" värväsi minut kitaristiksi välitunnilla kuudennen luokan lopussa. Kävin yksissä treeneissä. Tyyliin seuraavana päivänä minulle kerrottiin bändin hajoavan...

The Distortion (2006)
...koska bändin muut jäsenet halusivat yhtyeen perustaneesta alkuperäisestä kitaristista eroon ja pitivät kivuttomimpana tapana uuden yhtyeen perustamista. Uusi yhtye nimettiin ilmeisesti ainoan efektipedaalini mukaan. Olin mukana jonkin aikaa kaverini kanssa pitämässä hauskaa, mistä syntyi konflikti, koska pari muuta jäsentä oli hommassa täysin vakavissaan. Hylkäsimme bändin. Se vaihtoi nimeä, mutta kaiketi kitui pian kuoliaaksi.

Firerock Brothers (2006-2007)
Teimme Aarnin kanssa yhdessä muutamia biisejä, jotka kuulostivat erilaiselta kuin Vamma (mielestämme muistaakseni popimmalta), joten ne saivat ympärilleen uuden yhtyeen. Se ei kuitenkaan lopulta ollut niin erilainen, että olisimme jaksaneet pitää sitä yllä. 

Metal Prayer (2007)
Opiskelin vuoden ajan pianonsoittoa Pop&Jazz-konservatoriossa. Minua pyydettiin mukaan oppilasbändiin kosketinsoittajaksi. Ajattelin sen olevan hyvää treeniä, joten lähdin mukaan. Soitimme koko syksyn vain kahta cover-biisiä (Born to Be Wild ja Living on a Prayer), sillä nekin osoittautuivat bändille haastavaksi tehtäväksi. Esiinnyimme yhdessä konservatorion konsertissa, minkä jälkeen lähdin bändistä. 

Aarni & House the Band (2007- )
Aarnin sooloprojekti on tehnyt kummallisen eeppistä musiikkia läpi historiansa. Bändin kaikki tekstit ovat Aarnin kirjoittamia, sävellykset ovat välillä hänen, välillä minun. Yhtyeen parhaat julkaistut biisit ovat Aarnin säveltämiä instrumentaaleja (esim. Haudankaivaja ja Banaanikärpänen), mutta viime kesänä äänitettiin lähes valmiiksi uusi täyspitkä levy, jolla (Aarnin ohjeiden mukaan) säveltämieni biisien tyylilaji vaihtelee tarttuvasta popista progressiiviseen sankarimetalliin ja räppiin.

Vaaleanpunainen Kastelukannu

Vaaleanpunainen Kastelukannu (2007-2009, 2011)
Olimme Aarnin ja Valtsun (ystäväni joka soitti Vammassa 2006-2009) kanssa mökillä, kun keksimme perustaa uuden trion, joka soittaisi ihan omanlaistaan musiikkia. Äänitimme livenä navettastudiossa Tohveli-EP:n, jolla oli pari sillä reissulla kirjoittamaani kappaletta, yksi Aarnin biisi, yksi täysin improvisoitu biisi sekä pari coveria. VPPK soitti yhden keikan Äänen ja Vimman karsinnoissa 2009 ja sai kovasti kehuja. Toisen EP:n yhtyeelle teimme Akun kanssa kesällä 2011, mutta poistimme sen myöhemmin netistä, koska sille tehdyt biisit olivat niin hyviä, että ne otettiin Vammalle. 

Miro Palokallio (2007- )
Syksyyn 2007 asti kaikki minun itsekseni kirjoittamat biisit olivat automaattisesti Vamman biisejä. Vamman alkaessa vihdoin oikeasti treenaamaan ja soittamaan keikkoja huomasin, ettei kaikki materiaalini sopinut yhtyeelle, ollut toteutettavissa tyydyttävästi sen senhetkisillä resursseilla tai sitten ylipäätään kiinnostanut yhtyeen jäseniä. Niinpä tein siitä lähtien osan biiseistä vain itselleni. Tein jopa demonauhan keväällä 2008 ja lähetin sen muutamaan yhtiöön. Vastausten puutteessa aloin tehdä Vamman ensimmäistä omakustannelevyä. Sen valmistuttua (helmikuussa 2009) palasin omiin biiseihini ja ryhdyin tekemään niistä levyä, ja kuin rohkaisuna yllättäen kahdesta yhtiöstä tuli kehuvat, joskin kieltävät vastaukset demooni. Äänitin Hyvä sydän -albumin huhti-toukokuussa, painatin sitä 50 kappaletta ja jaoin niitä ystävilleni. Syksyllä aloin tehdä uutta levyä, mutten saanut sitä koskaan valmiiksi. Julkaisin kyllä pari EP:tä, joista merkittävimpänä Se lentävä mies EP, jonka nimikappaleella oli suuri rooli minun ja Sallan tutustumisessa. Lopulta keväällä 2012 ilmestyneellä Ei enää kauan-albumilla oli vain yksi alun perin toiselle levylleni kirjoitetuista biiseistä, eli tavallaan skippasin suoraan kolmanteen. Kesän 2012 jälkeen en ole säveltänyt omalle nimelleni mitään, yhtä lyhytelokuvasoundtrack-biisiä lukuunottamatta, mutta olen äänittänyt ja julkaissut Vamman ja minun toisilta levyiltä pois jääneitä biisejä. 

Savage Love (2007-2008)
Eräs rumpali silloiselta yläasteeltani pyysi minua ja ystävääni Marlonia soittamaan kitaraa popbändiinsä, jossa ei ollut sillä hetkellä muita kuin hän. Musiikkiakaan ei ollut valmiina, joten minä tein pari (rumpalin käskystä englanninkielistä) biisiä ja pyysin minun ja Marlonin vanhaa luokkatoveria laulamaan. Tytöllä oli hyvä ääni, mutta sanat eivät pysyneet päässä. Rumpalilla oli kyllä soittotaitoa, mutta egoa suhteettoman paljon enemmän. Bändi ei mielestäni oikein toiminut ja aloimme Marlonin kanssa vältellä treenejä. Muutaman kuukauden päästä meidät pyydettiin kokeilemaan uudestaan. Bändiin oli värvätty vielä yksi kitaristi. Basistia ei ollut vieläkään, eikä minun biisejäni enää soitettu (luultavasti siksi, ettei uusi kitaristi niitä osannut). Bändillä oli pari omaa uutta biisiä, joista he olivat erittäin varmoja, mutta meitä ne eivät vakuuttaneet. Emme tulleet toiste. Rumpali on siitä asti kantanut minulle kaunaa.

Sikapahkala (2008- )
Sikapahkala syntyi, kun jäin kipeänä koulusta kotiin ja kirjoitin kummallisen biisin. Siitä lähtien lähes joka kerta, kun jäin kotiin koulupäivänä, kirjoitin uuden biisin. Sääntönä oli, ettei mitään ideoita saanut hylätä, vaan kaikki tuli ottaa biisiin mukaan. Ja kaikki näin syntyneet biisit piti ottaa mukaan. Myöhemmin tein yhtyeelle biisejä myös terveenä, mutta säännöt ovat pysyneet samoina (yhtä rikkomusta laskematta, mutta siitä kerron alempana). Olen saanut Sikapahkalana valmiiksi vain yhden julkaisun (I, keväältä 2012), mutta yhtye on minulle yksi rakkaimpiani. 

Happy Pattern (2008-2009)
Happy Pattern oli alkuun pelkästään Sikapahkalan englanninkielinen vastine, mutta muuttui elektroniseksi indiepopiksi. Bändissä oli neljä keksittyä jäsentä, mutta tein musiikin yksin. Yhtye kävi tarpeettomaksi, kun Unhappy Free Orc siirtyi elektroniseen suuntaan, mutta bändin kappale Fly a Kite tuli myöhemmin The Piddock Supergroupin käyttöön.

Taide tänään (2008-2009?)
Hyllystä löytyneen kirjan mukaan nimensä saanut bändi oli alkuun Akun ja minun kitaraefektipelleilyprojekti, mutta äänitimme myös latinankielisen version Led Zeppelinin Immigrant Songista. Projektia ei ole varsinaisesti hyllytetty, mutta emme ole tehneet mitään sen parissa vuosiin.

Unhappy Free Orc vuonna 2009.

Unhappy Free Orc (2009- )
Unhappy Free Orc perustettiin kesäkuussa 2009 mökkireissulla, jolla oli mukana Aarni, Marlon, Valtsu ja ei-musikaalinen ystäväni Kimi. Olimme Marlonin kanssa erityisen innostuneita The Mars Voltasta tuolloin, joten päätimme että me kaksi olemme Unhappy Free Orc, ja kaikki soittajat yhdessä ovat The Unhappy Free Orc Group. Päätös toimi sikälikin, että me kaksi olimme tästä alkuun täysin improvisoitua musiikkia (Porcupine Treen Metanoian inspiroimana) soittavasta yhtyeestä eniten tohkeissamme. Ensimmäiset kaksi levyä (jotka julkaistiin kuukauden päässä toisistaan) äänitettiin tällä tapaa, mutta kolmannen teimme kahdestaan Marlonin kanssa. Suunta oli muuttunut elektronisemmaksi ja vähemmän improvisoiduksi. Mukaan tuli myös lauluosuuksia (alkuun äänenmuuntimien läpi laulettuja). Päätimme julkaista uuden levyn joka kuukausi, mutta neljäs levy myöhästyi kuukauden, viides jo melkein vuoden ja kuudetta ei ole julkaistu, vaikka se on kirjoitettu ja pitkälti äänitetty. Biisikeskeisemmän suunnan myötä Marlonin osuudet bändissä vähenivät ja UFO:sta tuli enemmän minun sooloprojektini. Kuudennelle (paljon aiempia kunnianhimoisemmalle ja popimmalle) levylle Salla on laulanut lauluosuuksia ja Aarni on tehnyt paluun yhtyeen rumpalina. 

The Piddock Supergroup keikalla vuonna 2010.

The Piddock Supergroup (2010)
Sallan (laulu & kantele), Akun (kitara), Aarnin (rummut) ja minun (basso & koskettimet) ensimmäinen yhteinen yhtye perustettiin melkein heti tutustuttuamme Sallaan. Yhtye teki englanninkielistä poprockia. Maailmanvalloitus oli mielessä. Minulta oli treeneissä (ja yhdellä ainoalla keikalla) mukana jo aiemmin mainittu Fly a Kite, sekä yksi alun perin Unhappy Free Orcille tehty (ja myöhemmin palannut) biisi. Lisäksi soitimme yhtä Akun tekemää biisiä ja muutamaa Sallan kappaletta. 
Mukana oli meidän neljän ydinporukan lisäksi kitaristina ensin yksi uusi kasvo, joka ei sitten ollutkaan hyvä, ja sen jälkeen Marlon. 
Olin juuri yhtyeen perustamisen jälkeen hyvin pitkiä ajanjaksoja sairaana ja poissa treeneistä, jolloin muiden oli välillä hankala löytää motivaatiota treenaamiseen. Jossain vaiheessa emme vain palanneet treenaamaan tervehtymiseni jälkeen, ja huomasimme bändin loppuneen. 

Sallan ja Miron matka maailman ympäri Espanjassa.

Sallan ja Miron matka maailman ympäri (2011- )
Muutama kuukausi ehti vierähtää ilman yhteistä bändiä Sallan kanssa. Pyysin häntä laulamaan muutaman biisin Unhappy Free Orcin levylle, ja hän suostui, mutta äänityksiä ei saatu aikaiseksi (paitsi vuoden myöhemmin). Jotain suurempaa piti keksiä. Yhtenä iltana Salla oli käymässä meillä, ja kuuntelimme Reginan Puutarhatrilogia-albumia, johon Salla oli hiljattain tutustuttanut minut. Totesin, että olisi kiva perustaa joku bändi, joka tekisi sellaista vähän outoa suomenkielistä poppia. Salla innostui ajatuksesta ja pohdimme sitä tarkemmin, kun saatoin hänet kotiin. Olimme yhtä mieltä, että tällä kertaa mukaan ei otettaisi muita ihmisiä sotkemaan hommaa ja olemaan epämotivoituneita.
Samoihin aikoihin kirjoitin koulusta lintsatessani Sikapahkala-menetelmällä (= kaikki ideat käytettävä, ihan sama millainen lopputulos) ensimmäistä kertaa biisin, joka ei mielestäni sopinut Sikapahkalalle. Outo se oli, mutta silti liian pop. Sitten kuulin Nordean Biisikisasta, ja totesin että pistän biisin sinne. Oletin menestyksen olevan taatumpi, jos Salla laulaa kappaleen, jolloin tajusin biisin olevan juuri sopiva uudelle yhtyeellemme! Salla lauloi biisin ja pistimme sen kisaan, artistinimenämme Salla ja Miro, koska yhtyeellä ei vielä ollut nimeä. Se pärjäsi oikein hyvin (tuomaristolta kunniamaininta, yleisöäänestyksessä toinen sija). The Piddock Supergroupin nimen keksimiseen olimme käyttäneet apuna sanakirjaa. Tällä kertaa rämpytimme Wikipedian "satunnainen artikkeli" -painiketta löytääksemme sopivan nimen. Kivoja ehdokkaita löytyi, mutta mikään ei tuntunut omalta. 
Sitten keksin Sallan ja Miron matka maailman ympärin, mutten meinannut kehdata ehdottaa sitä Sallalle. 
Kesän 2011 aikana tein pari biisi-ideaa lisää bändille. Ne olivat enemmän sitä outoa Regina-tyyppistä suuntaa, eivätkä sitten tuntuneetkaan sopivan meille. Syksyllä Salla alkoi käydä jo vähän kärsimättömäksi, varsinkin hylätessäni hänen ideoitaan, vaikkei minulla omia ollut.
Vuoden lopulla kirjoitin yhtä lupaavaa biisiä, mutta en löytänyt siihen tarpeeksi tarttuvaa kertosäettä, ja sanatkin olivat jatkoa erääseen Vamman biisiin. Idea jäi odottamaan.
Kävimme Sallan kanssa mökilläkin etsimässä biisinkirjoitusinspiraatiota, mutta sieltä jäi käteen vain yksi pianoriffi ja laulumelodia sen päälle. 
Sitten eräänä päivänä olin jumissa jonkun oudon synajutun kanssa, kun yhtäkkiä keksin kaivaa keskeneräisen Vamma-biisin esiin. Otin siitä laulumelodian ja osan sanoista, jätin viittaukset aiempiin biiseihin pois, ja toin ne uuteen biisiin. Välittömästi sain idean myös kertsiin. Äänitin biisistä demon ja lähetin Sallalle, joka piti kappaleesta. Hanojen auettua kaivoin mökillä syntyneen pianoriffin esiin ja rakensin sen ympärille herkän, mutta iskevän kappaleen. Näin syntyivät Leikitään ja Ääriviivat. Sitten kirjoitin Sikapahkala-menetelmällä folk-henkisen kappaleen, jonka Salla yllätyksekseni halusi bändillemme. Joo hei taasin valmistuttua meillä alkoi jo olla sopivasti EP:n verran biisejä, mutta halusimme vielä yhden lisää. Demosin kappaleen nimeltä Kultainen noutaja, josta tuli Sallan muutosvaatimusten jälkeen Eksyksissä. EP oli valmis! Julkaisimme sen ilmaisena nettilatauksena ja rajoitettuna CD-painoksena, joka myytiin lähes heti loppuun, sekä teimme kaikille biiseille videot. Noin viikko julkaisun jälkeen muistin, että EP:n tekemisen tarkoituksena oli ollut pitkälti myös levytyssopimuksen hankkiminen, joten pistin sähköpostia muistaakseni seitsemään yhtiöön. Viiden päivän päästä Suomen Musiikin (tuolloin myös Universalin) Kari Hynninen vastasi. Loppu on historiaa. 
EP:n biiseistä ensimmäiselle levyllemme tulee neljä. Lopuista 7 on kirjoitettu heti EP:n julkaisun jälkeen kesällä 2012, koska ensimmäisellä tapaamisellamme Kari käski minun kirjoittaa mahdollisimman paljon biisejä ennen kuin Älä tartu mun siipiini julkaistaan sinkkuna (minkä piti tapahtua alun perin jo loppukesästä 2012), ettei sinkun mahdollinen menestys tuo paineita kirjoittamiseeni. Otin tietenkin tuosta ohjeesta hirveät paineet, ja päätin kirjoittaa koko levyn kesän aikana, missä tavallaan onnistuinkin. Tavallaan, sillä keväällä 2013 levylle otettiin mukaan vielä yksi biisi, Tarinoita, jonka kirjoitin huhtikuussa (eli vain vähän yli kaksi kuukautta ennen kuin se julkaistiin sinkkuna!)

MIPA! (2012- )
MIPA! on minun taideräppiä tekevä alter egoni. Hän syntyi eräänä yönä kesällä 2012, kun Aarni oli vaatinut minua räppäämään House the Bandin levylle ja innostuin hommasta niin, että tein heti omankin räppibiisin. 

BASSMENTAPES kesällä 2013. Taustalla Bassment Apes -studio.

BASSMENTAPES (2013- )
BASSMENTAPES on kellaristudioni mukaan nimetty hipsteribändi (meinaten että fanit puuttuvat), jonka muodostamme minä (basso, koskettimet, taustalaulut, lisäkitarat, ohjelmointi) ja ystäväni Kata Laakso (laulu, kitarat, basso). Olemme saaneet valmiiksi yhden biisin, jolla on hieno musiikkivideo.

Siivistä ja laulutrilogioista

Olen kirjoittanut elämäni aikana kaksi laulutrilogiaa, joista kumpikaan ei ole onnistunut mahtumaan yhden bändin tuotantoon. Ensimmäinen sisältää kappaleet Hyvä sydän, Vaikeinta ja Hiljaisuus. Kutsun sitä (yllättäen!) Hyvä sydän -trilogiaksi. Se on selkeä, sävellyksellisesti yhtenäinen kokonaisuus (jokaisessa näistä kertosäkeen melodia on sama), mutta trilogian kaksi ensimmäistä osaa julkaistiin soolo-omakustanteeni aloitus- ja päätösraitoina, kun taas kolmas osa tipahti pois Vamman toiselta levyltä Älä anna periksi järjelle. Alkuperäistä Hyvä sydän -kappalettakin tehtiin ensin Vammalle, mutta Aku ei pitänyt siitä. 

Hyvä sydän -trilogia (vuodelta 2009):

"Mutta ethän sä voi sille mitään
Sä näät vain sen, mikä näkyy tänään
Sulla on hyvä sydän, mut aivosi sumentaa sen järjen
niin ettet nää"

"Mutta ethän sä voi sille mitään
sä näät vain sen mikä näkyy tänään
vaik oiskin hyvä sydän,
vaik tarkottaisit hyvää, vaik haluisit mun onnee
sun on aina tehtävä mikä on oikein
ei mitä sydän määrää"

"Mut enhän mä voi sille mitään
että en nää mikä tulee pysymään
on vain tää hyvä sydän
ja aivot jotka haluu tehdä oikein
mutta ei nää" 

Sen toisen trilogian biisit taas ovat sävellyksinä äärimmäisen kaukana toisistaan, mutta sanat kertovat samaa (minulle hyvin henkilökohtaista) tarinaa, ja niissä kaikissa käytetään samaa kummallista metaforaa. Kutsun sitä Siipitrilogiaksi. 

Sen tunnetuin osa on tietenkin Sallan ja Miron matka maailman ympäri -yhtyeen ensisingle Älä tartu mun siipiini, joka aloittaa tarinan päähenkilön (joka, mielenkiintoista kyllä, en ole minä!) näkökulmasta, selvästi ihmissuhteen lopussa. Kolmas osa on tietenkin reilu puoli vuotta myöhemmin kirjoitettu saman yhtyeen kappale Leikitään, jonka siipiviittauksen useimmat ovatkin huomanneet, mutta jossa ei enää lauleta samalle ihmiselle.

Aukon täytttävä tuntemattomampi keskiosa kirjoitettiin pian Älä tartun jälkeen. Se ei sopinut samalle bändille, enkä yrittänytkään sitä siihen muottiin tunkea. 

Kappaleessa tarinan sivuhenkilö puhuu päähenkilölle ennustaen vaikeuksia heidän suhteelleen, jota ei vielä ole olemassa. Sen nimi on Kaikki mitä sanot, ja esitin sen itse. 

Leikitään-kappaleessa äänessä ovat molemmat aiempien kappaleiden kertojat sekaisin, käsittelemässä mainittua suhdetta ja sen ongelmia. 

Siipitrilogia (2011-2012):

"Et saa minua kiinni,

älä tartu mun siipiini!"

 

"Siipesi on ommeltu kiinni,

höyhenet kärventyy hiljalleen" 

"Minä painan ehkä kaksi kertaa

sen määrän mitä minun siivet jaksaa kantaa"

Yhden muusikon tarina

(Seuraava teksti on kirjoitettu kahtena peräkkäisenä unettomana yönä. Saattaa sisältää kirjoitus-, ajatus- ja asiavirheitä.)

Ajoittain vieraassa seurassa (tai vaikka netissä) kuulen kysyttävän (itseltäni tai muilta), että "miksi haluat olla muusikko?"
Oman elämäni kaikki ihmiset tuntuvat (pitkän sivusta seuraamisen myötä) ymmärtävän, että tyydyttävää vastausta kysymykseen ei ole: jotkut ihmiset vain syntyvät tällaisina, sisällään pakottava tarve tehdä musiikkia. Vaihtoehtoja ei ole. Eihän kukaan (toivottavasti) kysy keneltäkään sitäkään, että "miks oot homo?" tai "miks sulla on noin huono näköaisti?"
Paljon kiinnostavampia kysymyksiä voivatkin olla siis "miten päädyit musiikin pariin?" tai "milloin tajusit tahtovasi muusikoksi?" (Samoin kuin mainitsemillani vertauksilla vastaavasti "milloin tajusit olevasi homo?" ja "milloin sait silmälasit?")
Jostain syystä näitä kysymyksiä (puhumattakaan suluissa olevista) ei ole koskaan minulta kysytty. Ei se mitään, kerron silti:

1. Eurooppa 3, mattopiiska ja menetetyt mahdollisuudet

(Hyppää suoraan kohtaan 2, jos haluat vain tietää milloin ja miten aloin tehdä musiikkia)
Musiikki on koskettanut minua syvästi varhaislapsuudestani asti. Varhaisimmat muistoni liittyvät Kate Bushin musiikkiin ja musiikkivideoihin syntymäkodissani (josta muutimme pois ollessani alle kaksivuotias). Ne pelottivat mutta myös kiehtoivat minua jo silloin syvästi, ja nuo hämmentävän alkeelliset tuntemukset kummittelevat mielessä yhä edelleen kuunnellessani Kate Bushin tuotantoa.
Kun nousin ensimmäisiä kertoja seisomaan, tukena toimivat olohuoneen kaiuttimet. Vaippa heilui musiikin tahdissa. 
Parivuotiaana rokkasin J. Karjalaisen levyjen tahtiin, mattopiiskan toimiessa kitaran korvikkeena.
Perheen automatkoilla kaseteilta soivat Karjalaisen lisäksi Eput. Lauloin takapenkillä mukana, vaikka olinkin kuullut sanat aina aivan väärin enkä ymmärtänyt niitä ollenkaan. (Villejä lupiineja oli "Ville ja rubiinipää")
Kotona pakotin äitiä välillä soittamaan pianolla Lumiukko-elokuvan tunnuskappaleen Walking in the Air, ja istuin tyytyväisenä kuuntelemassa.
Ultra Bran nousu ajoittui koulunkäyntini alkua edeltäville vuosille. Se oli äärettömän kova juttu. Muistan, millaista oli kuunnella Kahdeksanvuotiaana-biisiä kuusivuotiaana ja miettiä, mitä kaikkea sitten kahdeksanvuotiaana tietäisinkään. Ja millaista oli kuunnella sitä sitten kahdeksanvuotiaana vuonna 2001, WTC-iskujen aikaan, ja olla varma että maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen. (Ja UB:kin lopetti!)
Niillä tienoin löysin myös lauluyhtye Rajattoman, jota kävin sitten katsomassa vähintään kerran vuodessa jotain kymmenen vuotta. Nyt on vähän jäänyt. 
Yksi hyvä bändi kuitenkin pysyi fanituksessa koko ajan. 1980-luvun lopulla hienon esikoislevyn tehnyt (ja 90-luvun alussa kuihtunut) yhtye Eurooppa 3, jonka alkuperäisessä kokoonpanossa tätini mies ja enoni soittivat, oli vaan ihan parasta. Bändin vaikutus omaan melodiatajuuni oli varmasti ainakin yhtä suuri kuin jo aiemmin mainittujen Eppujen ja Karjalaisen.  

Eurooppa 3:n vinyylisinkkuja. Mulla on tuplakappaleitakin, kuten näkyy.

Kaiken tämän perusteella voi helposti todeta musiikin olleen keskeinen osa elämääni alusta asti, mutta muusikoksi ryhtymisestä ei vielä näkynyt kummempia merkkejä. Vanhempani kyllä kysyivät minulta ollessani kuusivuotias, että haluaisinko pianotunneille. Ujoudessani pelkäsin kahdestaan vieraan soitonopettajan kanssa joutumista, joten kieltäydyin. Pianotunnit olivat kalliita, joten vanhempani eivät painostaneet tai kysyneet uudestaan.
Joskus kyllä sanoin serkuilleni, että perustetaan bändi. Minä olisin basisti, koska enokin oli. Aku-serkku sanoi haluavansa siinä tapauksessa soittaa perkussioita ja nokkahuilua (jota hän oli jo koulussa vähän oppinut). Akun sisko Ella olisi soittanut pianoa. Veljelleni Aarnille varmaan määrättiin joku soitin, mutten muista mikä. Serkut eivät kuitenkaan olleet asiasta innostuneita konseptitasoa pidemmälle, koska (kuten he huomauttivat) emme me osanneet soittaa. Ja soittimetkin puuttuivat. Ja olimme jotain 5-9-vuotiaita. Asia jäi taka-alalle. Sen sijaan teimme serkkujen kasettimankalla "radio-ohjelmia", joissa juontajina toimivat mm. Aku DJ ja Miro Bänksä.

2. Musiikkia muropaketista, Ak-Mir ja Vamman synty

Joskus ala-astevuosieni aikana (luultavasti vuosina 2003-2004) jonkun muropaketin mukana tuli eJay-sekvensseri, jolla pystyi kasaamaan musiikkia erilaisista valmiista loopeista, sekä jossain versiossa myös hyödyntämään puhesyntetisaattoria. Teimme Akun kanssa ohjelmalla lukuisia kokeiluja, jälleen hienoilla DJ-nimillämme. Kollaboraatiomme sai jossain vaiheessa nimekseen Ak-Mir, joka tulee, noh, arvaat ehkä. (Myöhempinä vuosina Ak-Mir palasi pariin otteeseen hyvin lyhyesti kokeellisena rockbändinä.)
Tässä vaiheessakaan emme miettineet hetkeäkään alkavamme tehdä musiikkia oikeasti (kuten linkatuista tallenteista kuuluu). 
Mutta yhtäkkiä kesällä 2005 (ollessani 12) tutustuin kesäleirillä pari vuotta vanhempaan poikaan, joka kertoi soittavansa kitaraa. Hän sanoi sen olevan kivaa. Hänellä ei ollut kitaraa mukana, enkä siis nähnyt hänen soittavan, mutta jotenkin kaikki vain valkeni.
Tulin leiriltä kotiin ja ilmoitin haluavani soittaa sähkökitaraa. Sekin oli jostain syystä tärkeää, sen oli pakko olla sähkökitara eikä vain kitara. Basistienoni lainasi minulle kitaran ja vielä hänen erikseen tarkoitusta varten ostamansa Micro Cube -vahvistimen. Sain myös mummilta 70-luvun lopulta kotoisin olevan muovisen kosketinsoitinhärpäkkeen. 

Enoni kitara (kuva 7 vuoden takaa)

Mummin koskettimet

Ilmoittautuminen syksyn kitaratunneille kuitenkin myöhästyi. En jaksanut alkaa opiskelemaan oma-alotteisesti, joten siirryin suoraan seuraavaan vaiheeseen: päätin vihdoin perustaa bändin! Otin mukaan parhaan kaverini Marlonin, pikkuveljeni sekä veljen kaverin. Heti samana iltana "sävelsin" mummilta saaduilla koskettimilla ensimmäisen "biisin". Sen nimi oli Yrjö Pensas. Se oli protestilaulu, joka kertoi Irakin sodasta. Olin tuolloin kuunnellut kovasti Eppu Normaalin varhaisia levyjä ja biiseillä piti mielestäni olla sanomaa.
Syksyn ajan kirjoittelin sanoituksia tuleviin biiseihin (niitä kertyi kymmeniä) ja odotin kitaratuntien alkamista. En vielä ollut siis päässyt varsinaisesti musiikin pariin, mutta olin melko varma uravalinnastani.
Kun sitten tammikuussa 2006 tulin ulos ensimmäiseltä kitaratunniltani, totesin äidilleni että "musta tulee rocktähti."

3. Luovuttaminen?

Laiha 15-vuotias pitkätukka ja veli vuosimallia 2008. Unelma kitarasankaruudesta elää.

Minullahan oli siis tietenkin suunnitelmissa tulla ihan mielettömäksi kitarasankariksi ja niittää mainetta eeppisillä sooloillani. Kävi kuitenkin muutama juttu, jotka vähitellen johtivat unelmasta luopumiseen.
Ihan ensinnäkin huomasin, ettei tekniikan treenaaminen kiinnostanut minua alkuunkaan. En hoitanut soittoläksyjä, vaikka soitinkin kitaraa tuntikausia joka päivä. Kaikki aika meni erilaisiin kokeiluihin ja biisien tekemiseen.
Hyvin pian myös syrjäytin pakon edessä Vamman silloisen laulajan, koska tämä, vaikka olikin innostunut bändissä olemisestaan, ei halunnut laulaa! 
Silloinen soitonopettajani ei opettanut minulle nuotteja, joten päätin sivistää itse itseäni. Opettelu oli helpointa mummin koskettimistolla, jossa jokaisen nuotin nimi oli merkitty koskettimen yläpuolelle. Menin ja opinkin sitten samalla soittamaan koskettimia. 
Tein äänityskokeiluja mökin navetassa, ja kun kerta paikalla ei useimmiten ollut muita, päädyin tekemään kaiken itse, vaikken oikeastaan osannut. Olin kuitenkin avoin ja ennakkoluuloton kaiken suhteen enkä pelännyt epäonnistumisia. 

Vamman ensimmäinen yhdessä soittanut kokoonpano aloitti syksyllä 2007 ja lopetti vuoden päästä (kuvassa) legendaariseen "Viimeiseen valssiin" Vuotalossa. Vasemmalta oikealle: Valtteri Kuusela, Aarni, minä, Marlon Moilanen ja Aku.

Vamma alkoi vihdoin oikeasti soittaa yhdessä syksyllä 2007, mutta siihen mennessä olin oppinut työtavan, jossa teen yksin mitä huvittaa. Tämä heijastui myös myöhempiin bändiprojekteihini, joissa useimmissa on ollut lisäkseni korkeintaan yksi jäsen.

Vamman ensimmäisen omakustanteen äänityksiä joulukuussa 2008. Aarni on paikalla, seuraamassa sivusta.

Sillä välin kitaraopettajani vaihtui pätevämpään: kummalliseen virtuoosiin joka halusi soittaa vain jazzia. Sisäistin hänen opetuksistaan lähinnä skaaloja ja soinnunmuodostusta, en edelleenkään treenannut soittotekniikkaa kotona. Hän turhautui. Minä lopetin.
Ajan myötä huomasin olevani enemmänkin biisintekijä tai musiikintekijä, en kitaristi, pianisti tai laulaja. Kun tajusin sen ja pystyin myöntämään sen itselleni, tunsin olevani vihdoin kotona.

Kesä 2008 Artjärvellä. Aku on herättänyt minut jo keskellä iltapäivää soittelemaan biisi-ideoita. Olen valvonut koko yön säveltäen itsekseni.

Voisin jauhaa aiheesta vielä lisääkin, mutta tämä tarina kattaa tärkeimmät vaiheet alkuperäisen (itse esittämäni) kysymyksen kannalta. Vamman historian myöhemmät (ja tarkemmat) vaiheet kerron vielä viimeistään vajaa kuukauden päästä, kun yhtye täyttää 8 vuotta!


PS: Tässä vielä hauska esimerkki siitä muusikon ja musiikintekijän erosta: en mä osaa viulua soittaa, mutta tässä kappaleessa noi näppäillyt viulut kuulostaa kyllä silti oikein kivalta!

Copyright Silvia Maria Carasava

Sadesäitä ja karvapäitä

Palasin eilen Helsinkiin miksausreissultani, päästäkseni katsomaan Karvakuninkaiden keikkaa (siitä lisää alempana). 
Mökillä satoi lähes koko ajan, mikä helpotti sisällä navetassa kököttämistä. Homma alkaa olla lähes valmis. Levy-yhtiösetä Karin kuuntelukäynnin jälkeen tekemästäni 16-kohtaisesta muistilistasta on jäljellä kuusi kohtaa, joista yksi ei edes varsinaisesti enää riipu minusta. 
Miksaushommien lisäksi kirjoitin seuraavalle levyllemme kaksi uutta biisiä ja aloitin kolmatta, mutta se ei välttämättä sovi kyseiselle albumille. Toisesta levystä on tulossa omasta mielestäni paljon ensimmäistä edistyneempi. Pidemmälle viety. En osaa kuvata sitä muulla tavoin. Paitsi ehkä voi sanoa, että siitä tulee myös rajumpi.

Logic X ja uusi biisi. (Varsin rajut) lyriikat sumennettu. Koneen takana ystäväni Kimin hieno maalaus.

Kuten sanottu, eilen olin illemmalla myös katsomassa (ja kuvaamassa) Suomen Karvapääkuninkaat 1968 -yhtyeen keikkaa Semifinalissa.

Karvapäiden laulajakitaristi Mikko Toiviainen

Mahtavan keikan vetivät! Viimeksi näin yhtyeen meidän yhteiskeikalla LeBonkissa muutama viikko sitten, ja olin jo silloin vaikuttunut, mutta nyt meininki oli vielä paljon energisempää. Näistä miehistä on tulossa jotain isoa!

Keikan jälkeen juttelin tovin pääkarvapää Mikon ja Pimeys-yhtyeen Pekan kanssa mm. mystisistä levy-yhtiösedistä (terveisiä Karille!), miksauksista sekä yhdestä salaisesta (älkää kertoko kellekään, hys!) ja kiistanalaisesta ideasta, johon liittyy jollain tapaa eräs yhtyeeni, karvapää-Mikko ja yksi biisi. 

Matkalla kotiin kuuntelin pari kertaa Pimeyden Helsinki-biisin ja muuta öisiin bussiajeluihin sopivaa musiikkia.
Rakastan Helsinkiä yöllä! 

Nyt pitäisi varmaan siirtyä kellarityöhuoneestani yläkertaan, sillä siellä on Jaakko Heinimäki.

Reikäreuna, kirpparit ja Kouvolan kirous

Lauantaina oltiin bändin kanssa Reikäreuna-festareilla. Bloggasin siitä myös bändimme blogiin. Oli ihan mahtava meininki!

Soundcheck-jumitusta

Meidän jälkeen esiintynyt Olavi Uusivirta jutteli isäni kanssa keikkamme ajan, ja osasi sitten bäkkärillä jo ulkoa kuka bändissämme on kellekin mitä sukua. 

Olavi Uusivirta ja kitarani

Katsoin hänen keikkansa (mieletöntä settiä!), jonka hän soitti (rikottuaan kielen omastaan) suurimmaksi osaksi minun kitarallani, ja lähdin sitten Aarnin ja Sallan kanssa Helsinkiin. Jätimme Akun ja Villen tutkimaan Oriveden villiä yöelämää. Nukkumaan pääsin neljältä aamulla.

 

En tiedä mistä ilmeeni on peräisin.

Heräsin klo 9 yhtiösetä Karin tekstariin, että Olavi oli tekstannut hänelle yöllä kehuja meistä. Vastasin "Hienoa!" ja nukuin vielä pari tuntia. 

Puoliltapäivin lähdin Vaasankadun kirpparille ja kahville ystäväni kanssa. En nostanut käteistä, etten ostaisi mitään. Pitää säästää, viikon päästä tulee GTA V! En kyllä toisaalta löytänytkään mitään kiinnostavaa. Ystäväni löysi hienon metallisen työkalupakin (sisällä epämääräistä rojua) ja tinkasi hinnan neljästä eurosta kolmeen. 
Olimme tyytyväisiä.

Vanhempieni keltaisessa talossa oli illalla muurinpohjalettukestit. Söimme vatsat täyteen ja lähdimme sitten Sallan kanssa mökille miksaamaan levyä. Tai oikeastaan minä miksaan ja Salla tekee ruokaa, kuten työnjako on bändissämme alusta asti ollut.

Maanantaiaamuna päätimme lähteä käymään Kouvolassa, ostamassa lukemista Sallalle ja vähän ruokaa sekä piipahtamassa paikallisessa soitinliikkeessä, josta ostin melkein viisi vuotta sitten Muovihirviön, jota käytän keikoilla yhä. 

Kuvassa Muovihirviö. Nimen on antanut hyvä ystäväni Kata.

Reissu osoittautui suureksi virheeksi. Citymarketista ei löytynyt mitään luettavaa. Päätimme, että menisimme paluumatkalla tarkastamaan Prisman lehtihyllyä ja hankkimaan samalla ruoat. Ajoimme kaatosateessa Kouvolan keskustaan ja pysäköimme auton musakaupan eteen isolle parkkipaikalle. Pyörimme liikkeessä muutaman minuutin, mutta mitään budjettiin sopivaa heräteostosta ei löytynyt. Autolle palatessa huomasin tuulilasissa parkkisakon. Olin unohtanut pysäköintikiekon!

Ajoimme takaisin yltyvässä sateessa ja sumussa, emmekä löytäneet oikeaa tietä Prismaan. Päädyimme vahingossa moottoriliikennetielle, eikä takaisin päässyt enää kääntymään. Kävimme sitten huoltoasemalla ja paikallisessa kyläkaupassa, mutta Salla ei löytänyt lukemistoa. Vasta takaisin mökille päästyämme hän muisti, että kaupasta piti ostaa vielä soijarouhetta, joten palasimme kyläkauppaan.

Loppupäivä piti käyttää miksaamiseen, mutta kaikkien koettelemusten jälkeen toki söimme ensin. Vihdoin navettastudioon päästyäni sainkin heti biisi-idean ja työstin sen saman tien aika pitkälle. Vauhtiin päästyäni saatoin sitten aiemmin kesken jääneen toisen raakileen valmiiksi. 
Illalla yritin sitten vielä vähän miksailla levyä, mutta kone tilttaili jatkuvasti. Huomenna sitten.

Navettastudio eli Studio Lantala.

 

Lavakartta ja koira

Heräsin äsken (n. klo 11) vanhan koiran kieleen naamallani.  Jäin vielä lepäämään hetkeksi. Koira jäi tyytyväisenä nuolemaan lakanaa. 
Tänään on ohjelmassa bänditreenit, SMMMY-levyn miksausta sekä uuden lavakartan laatiminen lauantain keikkaa varten (päätimme vetää akustisen keikan). 

Puolen tunnin puuhastelun jälkeen uusi lavakartta on valmis. Ei tullut yhtä eeppistä kuin Pertti Kurikan Nimipäivillä, mutta ihan kiva kuitenkin:

Seuraavaksi siirryn miksaamaan. Yksi biisi on kokonaan vaiheessa, toinen vähän ja viisi muuta vaatii vain pieniä muutoksia. Hommat on hyvällä mallilla. 

PS. Tein tänne uuteen blogiini soittolistaosion, jonne päivitän biisejä tai albumeja joita kulloinkin kuuntelen. Kannattaa tarkistaa! 

PPS. Kulutin viime yönä varmaan kaksi tuntia tuskaillessani, miten saisin blogin headerissä toimimaan imagemapin, ja sitten sitä koodatessani. Lopputulos on hieno vaikka itse  sanonkin! (Jos luet tätä mobiiliversiona, unohda.)