Yhden muusikon tarina

(Seuraava teksti on kirjoitettu kahtena peräkkäisenä unettomana yönä. Saattaa sisältää kirjoitus-, ajatus- ja asiavirheitä.)

Ajoittain vieraassa seurassa (tai vaikka netissä) kuulen kysyttävän (itseltäni tai muilta), että "miksi haluat olla muusikko?"
Oman elämäni kaikki ihmiset tuntuvat (pitkän sivusta seuraamisen myötä) ymmärtävän, että tyydyttävää vastausta kysymykseen ei ole: jotkut ihmiset vain syntyvät tällaisina, sisällään pakottava tarve tehdä musiikkia. Vaihtoehtoja ei ole. Eihän kukaan (toivottavasti) kysy keneltäkään sitäkään, että "miks oot homo?" tai "miks sulla on noin huono näköaisti?"
Paljon kiinnostavampia kysymyksiä voivatkin olla siis "miten päädyit musiikin pariin?" tai "milloin tajusit tahtovasi muusikoksi?" (Samoin kuin mainitsemillani vertauksilla vastaavasti "milloin tajusit olevasi homo?" ja "milloin sait silmälasit?")
Jostain syystä näitä kysymyksiä (puhumattakaan suluissa olevista) ei ole koskaan minulta kysytty. Ei se mitään, kerron silti:

1. Eurooppa 3, mattopiiska ja menetetyt mahdollisuudet

(Hyppää suoraan kohtaan 2, jos haluat vain tietää milloin ja miten aloin tehdä musiikkia)
Musiikki on koskettanut minua syvästi varhaislapsuudestani asti. Varhaisimmat muistoni liittyvät Kate Bushin musiikkiin ja musiikkivideoihin syntymäkodissani (josta muutimme pois ollessani alle kaksivuotias). Ne pelottivat mutta myös kiehtoivat minua jo silloin syvästi, ja nuo hämmentävän alkeelliset tuntemukset kummittelevat mielessä yhä edelleen kuunnellessani Kate Bushin tuotantoa.
Kun nousin ensimmäisiä kertoja seisomaan, tukena toimivat olohuoneen kaiuttimet. Vaippa heilui musiikin tahdissa. 
Parivuotiaana rokkasin J. Karjalaisen levyjen tahtiin, mattopiiskan toimiessa kitaran korvikkeena.
Perheen automatkoilla kaseteilta soivat Karjalaisen lisäksi Eput. Lauloin takapenkillä mukana, vaikka olinkin kuullut sanat aina aivan väärin enkä ymmärtänyt niitä ollenkaan. (Villejä lupiineja oli "Ville ja rubiinipää")
Kotona pakotin äitiä välillä soittamaan pianolla Lumiukko-elokuvan tunnuskappaleen Walking in the Air, ja istuin tyytyväisenä kuuntelemassa.
Ultra Bran nousu ajoittui koulunkäyntini alkua edeltäville vuosille. Se oli äärettömän kova juttu. Muistan, millaista oli kuunnella Kahdeksanvuotiaana-biisiä kuusivuotiaana ja miettiä, mitä kaikkea sitten kahdeksanvuotiaana tietäisinkään. Ja millaista oli kuunnella sitä sitten kahdeksanvuotiaana vuonna 2001, WTC-iskujen aikaan, ja olla varma että maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen. (Ja UB:kin lopetti!)
Niillä tienoin löysin myös lauluyhtye Rajattoman, jota kävin sitten katsomassa vähintään kerran vuodessa jotain kymmenen vuotta. Nyt on vähän jäänyt. 
Yksi hyvä bändi kuitenkin pysyi fanituksessa koko ajan. 1980-luvun lopulla hienon esikoislevyn tehnyt (ja 90-luvun alussa kuihtunut) yhtye Eurooppa 3, jonka alkuperäisessä kokoonpanossa tätini mies ja enoni soittivat, oli vaan ihan parasta. Bändin vaikutus omaan melodiatajuuni oli varmasti ainakin yhtä suuri kuin jo aiemmin mainittujen Eppujen ja Karjalaisen.  

Eurooppa 3:n vinyylisinkkuja. Mulla on tuplakappaleitakin, kuten näkyy.

Kaiken tämän perusteella voi helposti todeta musiikin olleen keskeinen osa elämääni alusta asti, mutta muusikoksi ryhtymisestä ei vielä näkynyt kummempia merkkejä. Vanhempani kyllä kysyivät minulta ollessani kuusivuotias, että haluaisinko pianotunneille. Ujoudessani pelkäsin kahdestaan vieraan soitonopettajan kanssa joutumista, joten kieltäydyin. Pianotunnit olivat kalliita, joten vanhempani eivät painostaneet tai kysyneet uudestaan.
Joskus kyllä sanoin serkuilleni, että perustetaan bändi. Minä olisin basisti, koska enokin oli. Aku-serkku sanoi haluavansa siinä tapauksessa soittaa perkussioita ja nokkahuilua (jota hän oli jo koulussa vähän oppinut). Akun sisko Ella olisi soittanut pianoa. Veljelleni Aarnille varmaan määrättiin joku soitin, mutten muista mikä. Serkut eivät kuitenkaan olleet asiasta innostuneita konseptitasoa pidemmälle, koska (kuten he huomauttivat) emme me osanneet soittaa. Ja soittimetkin puuttuivat. Ja olimme jotain 5-9-vuotiaita. Asia jäi taka-alalle. Sen sijaan teimme serkkujen kasettimankalla "radio-ohjelmia", joissa juontajina toimivat mm. Aku DJ ja Miro Bänksä.

2. Musiikkia muropaketista, Ak-Mir ja Vamman synty

Joskus ala-astevuosieni aikana (luultavasti vuosina 2003-2004) jonkun muropaketin mukana tuli eJay-sekvensseri, jolla pystyi kasaamaan musiikkia erilaisista valmiista loopeista, sekä jossain versiossa myös hyödyntämään puhesyntetisaattoria. Teimme Akun kanssa ohjelmalla lukuisia kokeiluja, jälleen hienoilla DJ-nimillämme. Kollaboraatiomme sai jossain vaiheessa nimekseen Ak-Mir, joka tulee, noh, arvaat ehkä. (Myöhempinä vuosina Ak-Mir palasi pariin otteeseen hyvin lyhyesti kokeellisena rockbändinä.)
Tässä vaiheessakaan emme miettineet hetkeäkään alkavamme tehdä musiikkia oikeasti (kuten linkatuista tallenteista kuuluu). 
Mutta yhtäkkiä kesällä 2005 (ollessani 12) tutustuin kesäleirillä pari vuotta vanhempaan poikaan, joka kertoi soittavansa kitaraa. Hän sanoi sen olevan kivaa. Hänellä ei ollut kitaraa mukana, enkä siis nähnyt hänen soittavan, mutta jotenkin kaikki vain valkeni.
Tulin leiriltä kotiin ja ilmoitin haluavani soittaa sähkökitaraa. Sekin oli jostain syystä tärkeää, sen oli pakko olla sähkökitara eikä vain kitara. Basistienoni lainasi minulle kitaran ja vielä hänen erikseen tarkoitusta varten ostamansa Micro Cube -vahvistimen. Sain myös mummilta 70-luvun lopulta kotoisin olevan muovisen kosketinsoitinhärpäkkeen. 

Enoni kitara (kuva 7 vuoden takaa)

Mummin koskettimet

Ilmoittautuminen syksyn kitaratunneille kuitenkin myöhästyi. En jaksanut alkaa opiskelemaan oma-alotteisesti, joten siirryin suoraan seuraavaan vaiheeseen: päätin vihdoin perustaa bändin! Otin mukaan parhaan kaverini Marlonin, pikkuveljeni sekä veljen kaverin. Heti samana iltana "sävelsin" mummilta saaduilla koskettimilla ensimmäisen "biisin". Sen nimi oli Yrjö Pensas. Se oli protestilaulu, joka kertoi Irakin sodasta. Olin tuolloin kuunnellut kovasti Eppu Normaalin varhaisia levyjä ja biiseillä piti mielestäni olla sanomaa.
Syksyn ajan kirjoittelin sanoituksia tuleviin biiseihin (niitä kertyi kymmeniä) ja odotin kitaratuntien alkamista. En vielä ollut siis päässyt varsinaisesti musiikin pariin, mutta olin melko varma uravalinnastani.
Kun sitten tammikuussa 2006 tulin ulos ensimmäiseltä kitaratunniltani, totesin äidilleni että "musta tulee rocktähti."

3. Luovuttaminen?

Laiha 15-vuotias pitkätukka ja veli vuosimallia 2008. Unelma kitarasankaruudesta elää.

Minullahan oli siis tietenkin suunnitelmissa tulla ihan mielettömäksi kitarasankariksi ja niittää mainetta eeppisillä sooloillani. Kävi kuitenkin muutama juttu, jotka vähitellen johtivat unelmasta luopumiseen.
Ihan ensinnäkin huomasin, ettei tekniikan treenaaminen kiinnostanut minua alkuunkaan. En hoitanut soittoläksyjä, vaikka soitinkin kitaraa tuntikausia joka päivä. Kaikki aika meni erilaisiin kokeiluihin ja biisien tekemiseen.
Hyvin pian myös syrjäytin pakon edessä Vamman silloisen laulajan, koska tämä, vaikka olikin innostunut bändissä olemisestaan, ei halunnut laulaa! 
Silloinen soitonopettajani ei opettanut minulle nuotteja, joten päätin sivistää itse itseäni. Opettelu oli helpointa mummin koskettimistolla, jossa jokaisen nuotin nimi oli merkitty koskettimen yläpuolelle. Menin ja opinkin sitten samalla soittamaan koskettimia. 
Tein äänityskokeiluja mökin navetassa, ja kun kerta paikalla ei useimmiten ollut muita, päädyin tekemään kaiken itse, vaikken oikeastaan osannut. Olin kuitenkin avoin ja ennakkoluuloton kaiken suhteen enkä pelännyt epäonnistumisia. 

Vamman ensimmäinen yhdessä soittanut kokoonpano aloitti syksyllä 2007 ja lopetti vuoden päästä (kuvassa) legendaariseen "Viimeiseen valssiin" Vuotalossa. Vasemmalta oikealle: Valtteri Kuusela, Aarni, minä, Marlon Moilanen ja Aku.

Vamma alkoi vihdoin oikeasti soittaa yhdessä syksyllä 2007, mutta siihen mennessä olin oppinut työtavan, jossa teen yksin mitä huvittaa. Tämä heijastui myös myöhempiin bändiprojekteihini, joissa useimmissa on ollut lisäkseni korkeintaan yksi jäsen.

Vamman ensimmäisen omakustanteen äänityksiä joulukuussa 2008. Aarni on paikalla, seuraamassa sivusta.

Sillä välin kitaraopettajani vaihtui pätevämpään: kummalliseen virtuoosiin joka halusi soittaa vain jazzia. Sisäistin hänen opetuksistaan lähinnä skaaloja ja soinnunmuodostusta, en edelleenkään treenannut soittotekniikkaa kotona. Hän turhautui. Minä lopetin.
Ajan myötä huomasin olevani enemmänkin biisintekijä tai musiikintekijä, en kitaristi, pianisti tai laulaja. Kun tajusin sen ja pystyin myöntämään sen itselleni, tunsin olevani vihdoin kotona.

Kesä 2008 Artjärvellä. Aku on herättänyt minut jo keskellä iltapäivää soittelemaan biisi-ideoita. Olen valvonut koko yön säveltäen itsekseni.

Voisin jauhaa aiheesta vielä lisääkin, mutta tämä tarina kattaa tärkeimmät vaiheet alkuperäisen (itse esittämäni) kysymyksen kannalta. Vamman historian myöhemmät (ja tarkemmat) vaiheet kerron vielä viimeistään vajaa kuukauden päästä, kun yhtye täyttää 8 vuotta!


PS: Tässä vielä hauska esimerkki siitä muusikon ja musiikintekijän erosta: en mä osaa viulua soittaa, mutta tässä kappaleessa noi näppäillyt viulut kuulostaa kyllä silti oikein kivalta!

Copyright Silvia Maria Carasava